MMA quest, day 21: Heart symptoms

MMA quest, day 21: Heart symptoms

Pumpusta otti/ottaa ihan tarpeeksi. Normaalisti järkyttävän nopea leposykkeeni kääntyi jostain syystä yöllä liian hitaaksi ja voi herra, että tuntuupa muuten brutaalilta.

(I might edit this text a bit tomorrow on Monday, as it might be too repetitive due to me not feeling well at the time of writing. I’ll mention right here if/once done.)

Phew. Stipe Miocic vs. Francis Ngannou… what a fight! It was such an exciting fight that after watching it, I needed to call an ambulance for myself.

Actually, I’m not kidding.

Since I’m trying to be honest with how it’s going… man, I don’t know. I’ll just describe the situation and leave it at that, because I don’t know what to think about this.

”Well that escalated quickly”

For the past few years, my resting pulse has usually been roughly somewhere between 80–125 beats per minute. I know, that’s high. I think the reason for this, besides me being extremely out of shape, is that something is going on with the good ol’ ticker. There’s some tendency for tachycardia from my dad’s side and a lot of other heart conditions from my mom’s side.

[Cue in the past months of severe stress and anxiety = lately my pulse and blood pressure have been on the higher end of the spectrum. Until today.]

In addition to the familiar feeling of pressure in my chest, last night I felt also such a sharp pain in the heart area, that I was too nervous to fall asleep.

I managed to stay awake all night and watch UFC 220 event live from Boston. I felt the chest pain increasing while watching the fights. Usually watching MMA, movies etc. distracts me from noticing the pressure I often have – which I’ve perhaps mistaken with having anxiety (not meaning that those two are totally indistinguishable.)

Feeling that something was not right, I checked my pulse, and was amazed to see the number being merely 42 beats per minute.

I’ve never, ever measured a pulse that low. Not even when I’ve been in relatively good shape. Blood pressure was 166/110. And boy, did I ”feel the difference.”

After twelve hours of almost-fainting, nausea, numb arms, cold sweat, being EXTREMELY out of breath while laying still, I still have a sharp pain in my chest and my left arm feels numb. At this moment, my pulse is 49 bpm (which is still insanely low for me), blood pressure 160/107, so I can write. But I feel dizzy.

Back to the beginning of the story. After the (absolutely intense!) UFC main event, I had to call an ambulance because I felt I might pass out. After the call, I messed up by taking beta blockers. The paramedics told me I needed to go and see a doctor for examinations, and that the beta blockers just prolonged my agony and that an elderly person would have probably collapsed. They checked the electrocardiogram and all seemed okay, so no point in going to the hospital until tomorrow.

Cardiac symptoms are not fun at all

So, I’m now in the aftermath of one of the most horrific experiences in my life, besides the two Ayahuasca sessions I’ve had (which were at the same time the best experiences, unlike this one). Goddamn it felt cold.

I don’t know, if I suffered a mild heart attack (the worst case scenario). I don’t know, if instead of a heart condition, it was ”just” a result of prolonged stress (the best case scenario). I don’t know, if I’ve lost my mind and imagined this condition and the symptoms for the past five years.

Whatever it is, it’s been stuck on for months and it’s been getting worse and worse.

Sensei Nipsu and Shogun Rua discussing techniques.

The extreme anxiety I’ve been having at the end of last year was due to a series of unfortunate events. Including taking my dad to the ER in an ambulance with a brain hemorrhage, and then getting manhandled by the hospital security thugs just because of my profession with medical marijuana, and the following months of watching my dad pass away, and on top of that having some emotional extra stress in my personal life.

I haven’t been thinking about those things for a while anymore, and mentally I’ve been ready to move on. But for weeks now, I’ve been wondering why on earth I feel like I have an anxiety attack stuck inside me 24/7?

Then it all makes sense.

The fact that I had to return on all-fours, out of breath, from this year’s first attempt of jogging only half a mile.

The fact that I need to catch my breath as I’m sitting here writing this.

The fact that feeling the weight of a truck on my chest ALL DAY LONG might not be anxiety, but a heart condition.

My thoughts during today’s episode were literally just ”No, no, no, no… no, no… not this, not this…” Hell, on Friday I even wrote that I think I have a heart condition, but for some reason I’ve been thinking that ”nah, I’ll just tough it out when training” but man. O boy o boy… this might be trouble.

I’m feeling a little feverish so the only thing I can come up with, which could make this seem a bit worse than it actually is, is that I might have a cold coming up. Can’t really tell if it’s fever or this heart stuff, but this is certainly not me just having a cold or the sads.

Did I mention that this really runs deep in the family? My aunt just had several angioplasty surgeries, after having similar symptoms. And just like with her, nothing probably shows up until I can get an MRI during one of these thingies. My mom, my uncle and many people from my mother’s side have had these surgeries and conditions, so I am in a risk group.

With my aunt, all appeared normal except that the MRI revealed that she was having A GODDAMN CARDIAC ARREST.

Why do I write so long posts on days like these?

All I can do is to keep on documenting this insane, one-step-forward-five-steps-backwards journey towards the cage fight. And to throw in this piss poor analogy of fighting and the struggles of life:

What happens to you is irrelevant. All that matters is how you react to things, and whether you can stay in the moment and try to enjoy your every breath, or not.

I imagine that an actual MMA fighter who is on their back, mounted, getting elbowed in the face, has to accept the conditions and the situation or get destroyed. Just like in life. When shit happens, you just gotta look for those little openings, be patient, stay focused, make small adjustments, and try to win with the cards that you have. One tiny advancement at a time.

As there shall be NO EXCUSES, I’ll just circle around this roadblock. I’ll continue devoting myself to documenting what is happening, assessing the situation and making adjustments: tonight I gotta stay completely still (and using that time studying Nipsu the Cat’s slick Brazilian cat-jitsu moves, for example). Tomorrow morning pretty much all I can do is stretch, eat clean, go to the doctor and take it from there.

But FFS it seems like it’s going to be a long road until I can enter that cage. I have no doubt that I will, though.

Okay Monday, day 22, bring it! I dare you!


PS. Stipe Miocic is my latest man crush hero. The taming of the near-mythical Francis Ngannou beast was insane… Two absolute warriors! Ossssu! War Stiopic!

Note to self.

Matkalla vapaaottelijaksi, viikko 1/52

(Read this blog post in English here.)

Tervehdys KARHUNEN, INC. -kartanon länsisiivestä.

Isälleni sattunut onnettomuus viime heinäkuussa, sitä seurannut kahden kuukauden kamppailu elämästä teho-osastolla ja lopulta kuolema keskeytti viime vuonna aloittamani – ja jo ennen sitä todella, TODELLA pitkään viivästyneen – vapaaotteluhaasteeni. Jälleen.


Mutta kuten viisaammat ovat sanoneet: sillä ei ole väliä, kuinka monta kertaa kaadut turvallesi, kunhan nouset aina yhden kerran enemmän ylös.

Heitetään tähän vielä ”Rocky III” -leffan legendaarisen ”Eye of the Tiger” -biisin sanoitusten rivit:

”Don’t lose your grip on the dreams of the past
You must fight just to keep them alive”

Tän unelman toteuttaminen on viivästynyt vuosilla ja se, että haluan tämän edelleen oikeasti tehdä, on vaatinut kamppailua sekä uhrauksia tässä sielumme ja unelmamme hitaasti tappavassa dystopisessa yhteiskunnassamme.

Joten matka kohti unelmaa eli MMA- eli vapari- eli häkkimatsia kohti jatkuu / alkaa jälleen, ja päivälaskuri nollataan vielä kerran. Ja nyt tämä katsotaan perhana loppuun saakka.

Sillä ei ole niin väliä, että olenko 100 % ottelukunnossa päivälleen uudenvuodenaattona 2018. Se on tietysti tavoite, johon tosissani yritän päästä mutta tärkeintä on se, että KESKEYTYKSIÄ EI ENÄÄ TULE, vaikka mitä sattuisi *koputtaa puuta*.

Toistan: vaikka mitä sattuisi.

Jos Murphyn laki seuraa minua viime vuosien tapaan, niin menkööt tässä sitten vaikka kymmenen vuotta, mutta uudestaan en näiden päivälaskureiden kanssa ala pelleilemään.

Koko hommassa on pohjimmiltaan kyse lapsuuden traumojen ja pelkojen kohtaamisesta ja kukistamisesta häkissä turpaan ottamisen muodossa. Ja pelkojen sekä oman jungilaisen varjopuolen kohtaamisesta yleensä. Ainoa oikea tapa tehdä tämä dokumentointi tulevasta eso- ja eksoteerisestä metamorfoosista on olla täysin avoin, rehellinen ja läpinäkyvä sen suhteen, mitä korvieni välissä liikkuu.

Ajatus itselleni aroista asioista avautumisesta julkisesti hieman pelottaa. Ja juuri sen takia tulen tämän vuoden kirjoituksissani avautumaan ja kertomaan tunteistani niin avoimesti kuin pystyn. (Antakoon tämä lisäammuksia niille yksilöille, joilla kuulemma on jonkinlainen persoonaani kohdistuva ad hominem -solvauskampanja käynnissä.)

Johdanto ohi, nyt asiaan.

Tämän hetken tilanne

Loppukesästä (eli isäni onnettomuudesta) lähtien olen ansiokkaasti tuhonnut sen pienen kunnonkohennuksen ja painonpudotuksen, mitä ehdin viime vuonna saada aikaan. Tällä hetkellä olen täysin ja totaalisen rapakunnossa henkisesti sekä fyysisesti, ja painoakin on taas hitusen liikaa.

Päivät lähtevät käyntiin joka ikinen aamu lamauttavan ahdistus- / pelko- / paniikkikohtauksen merkeissä. Syynä pitkittynyt ja kroonistunut stressi. Ja se stressi tulee pitkittyneen taloudellisen ahdingon lisäksi työstäni rankkojen aiheiden äärellä (yhteydenotot vakavasti sairaiden lasten vanhemmilta ja esimerkiksi terminaalivaiheen syöpäpotilaiden omaisilta, ja yritykseni auttaa heitä eri keinoin) ilman koulutusta tai työnohjausta.

Isoa osaa tässä näyttelee myös KYSin suorittamat useat, asianajajani mukaan laittomat toimenpiteet ja oikeuksieni, kuten fyysisen koskemattomuuteni rikkomiset kannabisammattini takia. Vieläpä sellaisilla hetkillä, kun yritin päästä katsomaan kuolevaa isääni teho-osastolla. Tilanne on edelleen laiton ja minuun käydään kirjaimellisesti käsiksi esimerkiksi silloinkin, jos käytän monisairasta äitiäni päivystyksessä verikokeissa.

Tämä asia menee käräjille ja lisää siitä tässä blogissa, -sivustolla, tammikuussa alkavassa City-lehden podcastissani ja erittäin todennäköisesti myös valtamedioissa. Pian.

Lyhyesti sanottuna: aistiärsykkeitä ja kriisejä kriisin päälle on tullut nautittua viime aikoina aivan liikaa.

Tästä johtuen matka ei ala tyyliin ”Upean motivoitunut olo ja tuntuu ihanalta liikkua, kylläpä tämä lähti täydellisesti käyntiin päivästä yksi alkaen! Ihanaa ihanaa haleja kaikille <3 XOXO". Ei… tässä on kyse siitä, että lähdetään nousemaan aivan pohjamudista, nietzscheläisen kuilun säkenöivän pimeyden pohjilta ja vieläpä ilman sitä tärkeintä ainesosaa eli sisäistä motivaatiokipinää. Ärsykkeillä seulaksi pommitetuilla aivoillani kun ei tällä hetkellä ole virtaa muuta kuin raahautua tekemään tätä ihan piruuttaan.

Kolikon kääntöpuolena tämä on täydellinen tapa aloittaa puhtaalta pöydältä; kontrasti nykyhetken ja tulevan joulukuun tilanteessani tulee olemaan sitäkin dramaattisempi. Ja kyllä se sisäinen palo tulee kuvioihin nopeastikin. Olen vain henkisesti vielä liian heikossa hapessa tällaisen äärimmäisen urakan lisäämiseen kaikkien muiden projektieni päälle. Hullu mikä hullu.

#bear #footprint #sweden #gnesta #karhu #otso #mesikämmen

A post shared by Tuomas Karhunen (@tuomaskarhunen) on

Tästä sainkin aasinsillan sen mainitsemiseen, että treenimyllytyksen syövereihin sukeltaminen sopii hyvin uuteen tapaani tehdä asioita: yli-innokkaan ja puolimaanisen riehumisen sijaan etenen nyt jokaisella työelämäni osa-alueella (tämä vaparihaaste, ja, musiikkihommat ja ensikirjan kirjoittaminen) hitaasti mutta tappavan varmasti. Kuin panssarivaunu, jota ei voi pysäyttää.

Minulla on niin monta rautaa tulessa että on ollut pakko taipua hyväksymään, että se saa riittää kunhan joka alue menee tasaisesti eteenpäin. Ja toistan vielä: keskeytyksettä. Sillä laillahan ne tulokset tulevat niin kielten opiskelussa, instrumentin soittamisen opettelemisessa, kuntosalilla ja oikeastaan kaikessa muussakin. Pienillä askelilla eteenpäin, niin aika ajoin havahtuu huomaamaan tapahtuneen kehityksen ja kovan työn tulokset.

Ensimmäinen viikko ja oman elämäni Revenant

Ensimmäinen viikko meni melkein kokonaan lomiltapaluujuttuihin ja energiat menivät lähinnä siihen, että en ryssisi tammikuun vegaanihaastetta jo alkumetreillä. Ruoan virkaa ovat siis toimittaneet aika pitkälti ainoastaan Saarioisten vegevalmispizzat.

Viime perjantainen tämän vuoden, tämän haasteen sekä viime viikon ensimmäinen ja ainoa ”treeni” havainnollisti itselleni järkyttävällä tavalla, että olen liioittelematta todellakin elämäni surkeimmassa fyysisessä kunnossa.

Kyseessä oli lyhyt, noin kahden kilometrin mittainen räpistely öisessä umpihangessa, eli pihalta rantasaunalle ja takaisin. Vaikka aavistelin, että nyt on mies kehnossa kuosissa niin silti järkytyin huomatessani, että piti kääntyä kesken matkan takaisin. Alta aikayksikön hengitykseni vinkui kuin DiCaprion Oscar-suorituksessa konsanaan.

Lisäksi olen tottunut ketogeeniseen ruokavalioon, mutta nyt tammikuun vegaanihaasteen aloitettuani tuttu aamiaisen väliin jättäminen johtikin verensokerin rajuun laskuun, joka yllätti pimeässä metsässä vaeltavan täysin. Paluumatka meinasi ihan oikeasti mennä välillä kontaten. Kerrassaan säälittävää.

Ainoa suunta on siis ylöspäin. Mutta sentään ponkaisin suoraan kellon soidessa aamuviideltä pimeään metsään rymyämään, enkä aamukahvejakaan ensin juonut. Jee.

Et ehkä usko, mutta artikkelin alussa oleva ”The Repenant: Matkalla vapaaottelijaksi” on Hollywood-dramatisointi lenkistäni (nimi on inside-läppä, sillä eräs rakkaan lapsenne useista lempinimistä on ’Repe’). Muutama teistä kenties arvasi tämän huomatessaan, että kasvojani on muutettu CGI-teknologialla muistuttamaan Leonardo DiCaprion pärstää.

Tässä aistiesi iloksi tositapahtuma eli kyseinen legendaarinen urheilusuoritus, johon ”The Repenant” -filmatisointi perustuu:

Viskelin tänne kuvituskuviksi postauksia Instagramista videolla mainitsemastani nälkäisen karhun lähikohtaamisesta noin 3-4 metrin etäisyydeltä. Tämä oman elämäni Revenant tapahtui helmikuun alussa vuonna 2014 asuessani Ruotsin maaseudulla Gnestassa:

Lukuisia karhun hyökkäysten kohteeksi joutuneiden ihmisten kertomuksia luettuani ja katsottuani (The Revenantin kuuluisasta kohtauksesta puhumattakaan), olen kehittänyt jonkinasteisen mesikämmenfobian. Tällä karhuasialla on syvempikin rooli tulevan vuoden muutosprosessissa, ja tämä vaparihullutus on myös osa isompaa elämänmuutoskampanjaani. Mutta näistä lisää hieman myöhemmin.

Ensimmäisen kuukauden plänäri

Tammikuu on pyhitetty:

  • Kadonneen fokuksen metsästykselle
    (mm. säännöllisen meditoinnin ja joogan muodossa)
  • Oikeutta eläimille -yhdistyksen tammikuun vegaanihaasteelle
    (joka toimii samalla pienenä detox-kuurina)
  • Kropan herättelylle hyötyliikunnan, kuten lumi- ja puutöiden parissa
    (à la Rocky IV)
  • Järkevän treeni- ja ravintosuunnitelman tekemiselle loppuvuotta ajatellen
  • Järkevän dokumentointitavan suunnittelulle
  • Olemattoman hapenottokyvyn parantamiseen
    (eli spliffien polttaminen saa luvan vähentyä radikaalisti)

Ekan viikon raportti oli tässä. Lisää kaikista toilailuistani Periscope-lähetyksissäni ja pian omalla YouTube-kanavallani alkavalla pelkästään treenaamiselle, ravinnolle, epigenetiikalle, motivaatiolle ja vapaaottelulle pyhitetyssä ohjelmassa.

Mukavaa vuoden toista viikkoa, palaan pian taas asiaan!


VIIKKO 1, 2018

Paino viikon alussa: 86,7 kg
Ruokavalio: Vegaani (tammikuun vegaanihaaste)
Treeni: Yksi The Repenant -metsälenkki pimeässä metsässä umpihangessa

MMA Quest, Week 1/52

(Allaoleva bloggaus suomeksi täällä.)

Greetings from KARHUNEN, INC. Manor House’s west wing.

My father’s accident last July, the following two-month struggle at the ER and eventual death interrupted my already really, really, REALLY delayed MMA challenge. Again.


But as they say: it doesn’t matter how many times we fall, as long as we always pick ourselves up one more time.

I’ll throw these too-cheesy-for-some lines from ”Rocky III” movie’s legendary song, ”Eye of the Tiger”, here as well:

”Don’t lose your grip on the dreams of the past
You must fight just to keep them alive”

My dream of an actual MMA fight has been delayed for years. And the fact that I still want to do this more than anything, has indeed required struggle and sacrifices in this soul-killing dystopic society of ours.

The quest towards that dream continues / begins once again and I’ll reset the day counters. One. More. Time. And this time we’ll see this through, once and for all. Whether or not I’m a hundred percent ready for a fight exactly on New Year’s Eve in twelve months is not the most important thing here. Of course that’s my goal which I seriously try to accomplish, but the main thing is, that THERE WILL BE NO MORE INTERRUPTIONS, no matter what *knocking on wood*.

I repeat: no matter what.

Even if Murphy’s law decides to keep on following me as it has for the past few years, so be it. I don’t care if this takes a decade, but I will not fool around with this darn day-counting thing anymore.

This is all about facing and overcoming childhood fears and traumas in the form of getting my face beaten to a bloody pulp inside a cage. And about encountering fears and the Jungian ”Shadow” in general. The only right way to document this upcoming eso- and exoteric metamorphosis is to be completely open, honest and transparent regarding what’s going on in the rock between my ears.

The thought of writing publicly about very sensitive private matters feels a bit scary. And that’s exactly the reason why I’ll open up and share my emotions in the upcoming year’s blog posts as much as I can. (Let this give more ammunition to the certain individuals, who I hear are having some sort of a public ad hominem insult campaign going on towards me.)

The preface is done, now let’s get to the point.

The current situation

Ever since last July (when my late father had his accident) I’ve pretty much destroyed all the small progress I made regarding my weight and cardio. At the moment I’m completely out of shape and the extra pounds have come back.

Every single day begins with a paralyzing anxiety / fear / panic attack. The reason is prolonged and chronic stress. And that stress comes from, besides from my prolonged complete poverty, my work with mentally tough subjects (such as trying to help severely ill children, terminal cancer patients et cetera) without education or support network for that kind of a job.

Another reason is the repeated, and according to my lawyer illegal actions made towards me by Kuopio University Hospital (KYS). Due to my cannabis-related profession, they have repeatedly violated my physical integrity ie. when I’ve tried to see my dying father at the ER. This illegal situation is still very much on and I get physically assaulted, even when I try to take my very ill mother for blood tests at the hospital duty.

This matter will go to court and you can follow the process via this blog, my cannabis news site (in Finnish, unfortunately), my re-booted cannabis podcast which moved to magazine’s office, and via Finnish mainstream media.

In a nutshell: I’ve had way too much sensory stimulus and crises on top of crises within a short period of time.

So this challenge does NOT begin with me feeling like ”Superbly motivated! Feels awesome to exercise, this challenge began perfectly from day one! #FeelingPumped #BeastModeON”. No… this is all about climbing back from the very depths of Dante’s Inferno, from the radiant Nietzschean abyss. And without the most important ingredient: the inner fire of motivation. At the moment, my over-the-top exhausted brain has capacity only to drag me do this, just for the sake of the will to go on.

This coin has its flip side, and this is the perfect way to start from a clean slate; the contrast with this moment and the upcoming December will be even more dramatic. And I know that the inner fire will begin to burn bright very soon again. Right now I’m just mentally too weak to add this Herculean task on top of my other work projects. Crazy is as crazy does.

#bear #footprint #sweden #gnesta #karhu #otso #mesikämmen

A post shared by Tuomas Karhunen (@tuomaskarhunen) on

This gave me a donkey bridge to mention the fact, that this fits in well with my new way of doing things: instead of manic obsessive work marathons, I’m now advancing in all fronts of my work life (this MMA challenge, my cannabis & patient organization profession, career as a musician and becoming a published author soon) slow but steady. Like a tank, which cannot be stopped.

I have so many things going on that I’ve had to accept, that it’s enough that each project advances slow but steady. That is good enough. And I repeat one more time: without interruptions. That’s how progress happens and manifests with basically everything: be it language studies, learning to play an instrument, at the gym… big leaps come via small steps.

First week and my own life’s The Revenant

The first week of the year went almost entirely with ”coming from the holidays” stuff and my energy was spent mostly on not immediately screwing up January’s vegan challenge. So last week I’ve mainly eaten just microwave oven vegan pizzas.

This year’s, this challenge’s and last week’s first and only ”workout” demonstrated in a horrifying way the ugly truth, that I’m truly and utterly in the worst physical shape of my entire life.

It was a short, approx. 1.3 mile run in a high snowpack in a nocturnal forest, aka to the sauna cabin by the lake and back. Even though I had a feeling that I’m seriously out of shape, I was still shocked to realize that I had to turn back halfway through. Almost immediately I was huffing and puffing like DiCaprio in his Oscar-winning (magnificent) performance.

In addition to that, my blood sugar crashed in the middle of the ”run”. I’ve gotten used to a ketogenic diet, but now with the vegan month the lack of a breakfast led me returning almost on all-fours from the pitch-black forest.

Pathetic, absolutely pathethic.

So clearly the only way is up. Well, at least I jumped out of bed immediately and ventured to the dark forest without even having my sacred morning coffee dose. While not anything to write home about, I guess that’s something…

You might not believe this, but the featured ”The Repenant: A Quest to become an MMA fighter” short film is a Hollywood version of my jog (the name is an inside joke, as one of my nick names is ’Repe’). Few of you might have guessed this if you noticed, that my face had been made resemble Leonardo DiCaptio’s features with CGI graphics.

Here’s the true story, the legendary sports performance upon which ”The Repenant” dramatization is based upon. For your maximum viewing pleasure, the video has English closed captions:

I’ve also included some Instagram posts about the close encounter I had (approx. 10 feet away) with a hungry bear, which I mention in the video. This my own life’s The Revenant happened at the beginning of February in the year of our Lord 2014, when I lived in the countryside of Sweden, at a small place called Gnesta:

Now that I’ve watched, listened and read several bear attack survivors’ stories, not to mention watching the famous scene in The Revenant on repeat, I’ve developed sort of a honey-paw phobia. This bear stuff plays a deeper role in the upcoming year’s transformation process, as this MMA craziness is a part of a larger life-change campaign. But more about all this a bit later.

First month’s plan

January is entirely dedicated to:

  • Search for the lost focus
    (via ie. regular meditation and yoga)
  • Justice for Animals organization’s January’s vegan challenge
    (which functions as a small detox)
  • Waking up corpus meum with outdoor tasks such as carrying firewood and snoveling snow
    (à la Rocky IV)
  • Creating a solid exercise and nutrition plan for the rest of the year
  • Creating a solid workflow on how to document this quest by myself
  • Increasing my non-existing cardiovascular conditioning
    (by heavily decreasing smoking spliffs all day long)

This was the first week’s report. More about my bum life on my Periscope broadcasts and on my YouTube channel’s upcoming show, which focuses entirely on training, nutrition, epigenetics, motivation, and of course MMA.

Have a holly jolly second week of 2018 and talk again soon!


WEEK 1, 2018

Weight at the beginning of the week: 191.1 lbs
Diet: Vegan (January’s vegan challenge)
Exercise: One pathetic The Repenant forest run

Hyvää uutta vuotta vihaajille

Videotervehdys minua selkäni takana ahkerasti solvaaville some-trolleille ja aktivistin irvikuville. Lykkyä tykö vaan tulevaan vuoteen. 🙂

Tämä on satiirivideo, jossa mustan huumorin keinoin ilmaisen mielipiteeni suomalaismiesten säälittävästä nykytilasta. Miehekästä on nykyään olla ivaileva some-vätys, ja talvisodan aidosti miehekäs ”kaveria ei jätetä” -motto on korvautunut raukkamaisella ”potkitaan joukolla heikointa” -koulukiusausmentaliteetilla.

Jos jotkut yksilöt bongaavat freudilaisittain hahmoissa itsensä, se ei ole minun ongelmani. Kuten taiteissa yleensä, katsoja voi tulkita näkemänsä haluamallaan tavalla.

Ja jos joku luulee, että millään tapaa kannatan Max Cady -roolihahmon (de Niro) menettelykeinoja, niin sellainen henkilö on täysin höpsö.



Tämä on joukkoviesti kaikille niille, joiden viesteihin en ole vielä vastannut, tai joiden viestejä en ole vielä edes lukenut.

Minulla on kymmeniä ja kymmeniä, luultavammin satoja, vastaamattomia sekä lukemattomia viestejä lukuisissa eri pikaviestimissä ja postilaatikoissa.

Viestien aiheet menevät aina bändiasioista vakavasti sairaiden lasten vanhempien avunpyyntöihin sekä poliitikkojen, toimitusjohtajien, valtamedioiden päätoimittajien ja UFC-ottelijoiden yhteydenottoihin. Et ole siis todellakaan ainoa, joka odottaa vastausta, eikä kyse ole takuulla mistään henkilökohtaisesta.

Viime aikoina minun ei ole ollut mahdollista pysyä kärryillä tai priorisoida näitä lainkaan, joten pyydän vilpittömästi anteeksi viivettä ja siitä johtunutta mahdollista haittaa.

Isäni yllättävä kuolema hiljattain, liika kiire töissä ilman resursseja ja uupumuksen rajamailla taiteilu johtivat siihen, että viime viikot olen ollut täysin lukematta viestejä. Burn-outin välttäminen on minulle ykkösprioriteetti, joten kiitän sinua kärsivällisyydestä ja tämän ymmärtämisestä.

Nyt parin viikon sängyssä lusimisen jälkeen alan taas pikkuhiljaa palautumaan ja olemaan siinä kuosissa, että pystyn tekemään joka päivä duunia hieman edellistä enemmän.

Tavoite on tämän viikon aikana prosessoida kaikki vastaamattomat viestit, joten vastaus on tulossa.

Jos minusta ei jonkin inhimillisen virheen tai vastauksen epäonnistuneen perille saapumisen tms. takia tämän viikon jälkeenkään kuulu mitään, niin hihkaise asiasta SÄHKÖPOSTITSE vielä kertaalleen, niin vastaan sinulle takaisin ”normaalin” ajan sisällä.


Jos sinun on aivan pakko jostain syystä käyttää Facebookia tai muuta some-kanavaa, niin AINOAT some-kanavat, joiden kautta vastaan, ovat Vihreän Lohikäärmeen FB-sivut sekä oma englanninkielinen FB-artistisivuni. Voit ottaa yhteyttä noiden sivujen toimintoihin kuuluvilla yksityisviesteillä.

Vielä eräs keino on, ja -sivustojen yhteinen chat, jossa olen työaikana usein linjoilla. Esitä asiasi chatissa minulle yksityisviestillä eikä huutamalla asiattomasti julkisessa chatissa – se vain johtaa sinun poistamiseesi ko. chatista.

HUOM! Siirryn käyttämään kaikkia pikaviestimiä kuten Messengeriä AINOASTAAN henkilökohtaiseen vapaa-aikaan ja sosiaaliseen elämään liittyvissä asioissa. Joten työasioissa kuten kannabis- ja bändijutuissa minut saa rajoitetusti kiinni työpuhelimestani numerosta 040 378 2315 silloin, kun olen tavoitettavissa – kuuntelen myös kaikki vastaajaan jätetyt viestit. Tämä on tarkoituksella pelkkä puhelin, eli ei älypuhelin. Joten puhelut, vastaajaviestit sekä tekstiviestit toimivat, mutta mitkään FaceTimet tai iMessaget eivät. Ensisijaisesti toivoisin, että ottaisit yhteyttä sähköpostitse.

Lämmin kiitos siitä, että ymmärrät etten enää hoida työasioita Messengerillä tai WhatsAppilla, jonka juuri itse asiassa poistin kokonaan.


JRE #958: Dominanssihierarkian psykologinen evoluutio

Tri Jordan Peterson on kanadalainen kliininen psykologi ja psykologian professori. Joe Roganin podcast-jaksossa #958 hän kertoo muun muassa dominanssihierarkian, sankarimytologian ja uskonnollisten hahmojen psykologisesta ja evolutionaarisesta synnystä.

Pidemmittä puheitta puheenvuoro tohtori Petersonille ja herra Roganille.


Peterson: Mutta esimerkiksi Vanhassa testamentissa israeliitit pyrkivät aina rauhaan Jumalan kanssa, eli he yrittävät elää joutumatta jatkuvasti säiden tai valloittajien armoille.

Rogan: Jotka he tulkitsivat ”Jumalan tahdoksi”.

–Kyllä, tietyllä tapaa kaiken heidän ymmärryksensä yli menevän. He ovat kyllä tätä hienostuneempia, mutta kaiken yli ymmärryksen menevän. He tavallaan käsitteellistivät koko olemassaolon, ja pyrkivät tulemaan toimeen sen kanssa.

Eräs heidän hypoteeseistaan oli, että ”voit neuvotella todellisuuden kanssa”. Ja tämä pitää paikkansa, mikä on tosi siistiä. Voit neuvotella todellisuuden kanssa osittain siksi, koska todellisuus, jonka kohtaat ajan kuluessa on osittain todellinen maailma, mutta osittain abstrakti sosiaalinen rakennelma. Voit neuvotella tulevan abstraktin sosiaalisen rakennelman kanssa koko ajan. Teet niin aina, kun teet lupauksen. Teet niin aina, kun uhraat jonkin asian toisen asian puolesta. Luovut impulsiivisesta houkutuksesta ja se antaa sinulle moraalisen palkkion, jonka voit lunastaa tulevaisuudessa.

Sitähän raha on, herran tähden. Havaitsimme tulevaisuuden jossain vaiheessa. Kuten sanoin, olimme simpansseja kauan aikaa sitten. Löysimme tulevaisuuden ja huomasimme, että kykenimme neuvottelemaan sen kanssa. Aivan kuin tulevaisuus olisi henkilö.

Se on uskomatonta. Ja osittain siitä syntyi käsite Jumalasta henkilönä. Asia tulisi kääntää toisin päin. Ajatus tulevan kanssa neuvottelemisesta tuli ajatuksesta, että Jumala oli henkilö. Koska käsite Jumalasta henkilönä syntyi ensin. Mutta se oli kehitysvaihe matkalla kohti edes kykyä pystyä sanomaan ”tulevaisuus”.

Olemme käyneet kuuden miljoonan vuoden matkan simpanssista tietoiseksi ihmiseksi. Eikä meillä ole aavistustakaan siitä, mistä nämä uskomattoman hienostuneet ideat tulevat. Kuten käsite uhraamisesta. Tiedätkö, kuinka paljon verta oli vuodatettu, ennen kuin ihmiset pystyivät uhraamaan abstraktisti? Tappamisen sijasta?

Meidän täytyi toteuttaa ajatus: ”Jumala nauttii siitä, että tapat jotain, koska hän tulee tyytyväiseksi verellä.” Meidän täytyi toteuttaa tätä, luoja tietää kuinka kauan, kaksikymmentä tuhatta vuotta? Sata tuhatta vuotta? Kunnes pääsimme lähellekään ajatusta siitä, että pystymme tekemään saman abstraktisti.

Joten katson näitä vanhoja tarinoita evoluutiobiologin tavoin. En yritä väheksyä niitä millään tavalla, koska siitä, mitä emme ymmärrä evoluutiosta, saisi tehtyä paksun kirjan.

Lisäksi uskonnollisessa fenomenologiassa on paljon sellaisia asioita, joista meillä ei ole hajuakaan. Kuten se, että enteogeeneiksi tai psykedeeleiksi kutsutut huumeet saavat aikaan mystisiä kokemuksia.

Kukaan ei tiedä, mitä siitä tulisi päätellä. Ne voi tietysti jättää noteeraamatta sanoen, että ”nehän ovat vain huumeita”. Mutta ihmiset ovat käyttäneet niitä, kuka tietää, viisikymmentä tuhatta vuotta? Sataviisikymmentä tuhatta vuotta? Psykedeelit saattavat olla kaikkien uskonnollisten ideoidemme lähde. En väitä, että ne ovat, mutta ne saattavat hyvinkin olla. Joten miksi meillä on kyky saada mystinen kokemus?

Kuka tietää?

Se liittyy ihailun tunteeseen. Samaan tunteeseen minkä saat, kun kuuntelet erityisen dramaattista musiikkia. Tai kun jokin asia liikuttaa sinua syvästi. Ja kun niskakarvasi nousevat pystyyn, tiedätkö mitä se on? Se on piloerektio. Sama asia, mikä tapahtuu kissalle, kun se näkee suuren koiran.

Se on pelonsekaista ihailua. Tunnet sen, kun ihosi menee kananlihalle musiikin takia. Karvasi nousevat pystyyn kuten kissalla, siis kaljulla kissalla.

Mitä päättelet siitä, että nämä enteogeenit jäljittelevät tarkasti ihmisen neurokemiaa?

–Ne todellakin tekevät niin. Siitä ei ole epäilystäkään.

Mutta mistä luulet, että se johtuu?

–Osa syystä on se, että jaamme yhteisen evoluutiopolun kaikkien syömiemme asioiden kanssa. Kuten kasvien ja sienten. Olemme kehitysopillisesti sidoksissa planeetan jokaisen elämänmuodon kanssa.

Esimerkiksi serotoniinilla on sama vaikutus hummereihin kuin ihmisiin. Jos niiden serotoniinitasoja nostetaan, hummerit nousevat enemmän pystyyn ja ne ovat halukkaampia taistella. Jos serotoniinitasoja lasketaan, silloin hummeri masentuu ja piiloutuu. Mieti sitä. Erosimme hummereista noin 350 miljoonaa vuotta sitten ja ne elävät vieläkin dominanssihierarkioissa.

Dominanssihierarkia on niin vanha. Se on puita ja kukkia vanhempi. Se on pysyvä.

Olemme kehittyneet hierarkiaa varten. Ja sen henki on Vanhan testamentin Jumala, ainakin osittain. Hierarkian henki. Joten nämä asiat ovat minulle ällistyttäviä, ja osittain siksi tutkin niitä. Mutta kaikki aivokytkentämme on ehdollistettu siihen. Naiset käyttävät dominanssihierarkiaa valitakseen kumppanin. Se on hyvin outoa, sillä ihmiset ajattelevat evoluution luonnonvalinnan näkökulmasta, melkein aina. Mutta seksuaalisella valinnalla on valtava rooli, joten heitän vähän hurjaa juttua tähän.

Tiedämme, että meillä on kaksi kertaa enemmän naispuolisia esivanhempia. joillekin tämä on vaikeaa mutta voit ajatella niin, että karkeasti sanottuna, jos jokaisella naisella olisi yksi lapsi ja vain joka toisella miehellä olisi lapsi. Joten miehillä on joko kaksi lasta, tai ei yhtään. Se on osapuilleen keskiarvo.

Jos olet mies, sinulla on kaksi lasta, kenties kahden eri naisen kanssa, tai nolla lasta. Jos olet nainen, jokaisella on yksi lapsi. Se on keskiarvo. Joten menestys on vaihtelevampaa miesten keskuudessa. Se on muuten hyvin yleistä myös eläinkunnan keskuudessa. Kysymys kuuluu, kuinka naiset valitsevat kumppaninsa?

Toisin kuin naarassimpanssit, naiset parittelevat valikoiden. Kiimassa oleva naarassimpanssi parittelee kenen tahansa uroksen kanssa. Dominoivat urokset parittelevat todennäköisimmin mutta se johtuu toisten alistamisesta, ei naaraan valinnanvapaudesta. Naiset käyttävät valinnanvapautta. Ja se on eräs asioista, jotka erottivat meidät simpansseista.

Mutta kuinka naiset tekevät sen? He katsovat miesten dominanssihierarkiaa, jossa miehet kilpailevat. Voisi sanoa, että he kilpailevat vallasta. Mutta se on aika vääristynyt tapa tarkastella asiaa. He kilpailevat pikemminkin vaikutusvallasta. He kilpailevat johtajuudesta. Joten tavallaan hierarkian huipulla olevat miehet ovat toisten miesten valitsemia. Tietysti on raakalaisia ja saalistajia, mutta puhun keskiarvosta ajan saatossa. Miehet ikään kuin järjestäytyvät, ja vaikutusvaltaiset miehet nousevat huipulle ja naiset valitsevat heidät.

Mietipä sitä. Se tarkoittaa, että miljoonien vuosien ajan, jonka dominanssihierarkia tuossa muodossa on ollut, sanotaan, että siitä lähtien, kun erosimme simpansseista kuusi miljoonaa vuotta sitten miesten dominanssihierarkia on se ympäristö, joka työntää parittelevan uroksen huipulle. Eli mies, joka esiintyy dominanssihierarkiassa on se, joka todennäköisimmin jättää geneettisen jäljen.

Eli miesten dominanssihierarkia on valintamekanismi, joka välittyy naisten kautta.

Se tarkoittaa sitä, että kun olemme kulkeneet kuusi miljoonaa vuotta ajan halki, miehet eivät ainoastaan ole sopeutuneet dominanssihierarkian olemassaoloon, vaan myös kykyyn kiivetä sitä ylös. Ja se on yksilön keskeinen henki, jossain mielessä. Yksilö on se, joka voi siirtyä ylös dominanssihierarkioissa. Se on silmä pyramidin huipulla, mikä on valittu sinne. Seurauksena tulemme jatkuvasti paremmiksi, kulttuurin välittämistä biologisista syistä johtuen, dominanssihierarkioiden kiipeämisessä, jotta voisimme jättää geneettisen jäljen. Se on tapahtunut ihmisille.

Kuvittele, että sitä on tapahtunut kuusi miljoonaa vuotta. Ja että olemme alkaneet tarkkailla sitä, koska olemme uteliaita otuksia. Yritämme jatkuvasti selvittää, keitä oikein olemme. Ja tarkkaillessamme sitä, olemme alkaneet kertoa tarinoita hierarkiaa kiivenneistä ihmisistä. He olivat sankareita.

Siitä sankarimytologia sai alkunsa. Ja suurin sankari oli se, joka meni ja tappoi käärmeen. Luonnollisesti, sillä se tyyppi oli kuule suuri sankari. Ehkä jo silloin, kun elimme puissa, hän oli sankari. Joten suuri sankari on se, joka tappaa lohikäärmeen, ottaa kullan, tuo sen yhteisöön ja jakaa sen. Hän myös kiipeää ylös hierarkiassa.

Hän todennäköisimmin löytää neitsyen, sillä pelastat neitsyen lohikäärmeen kynsistä ja saat hänet. Eli dominanssihierarkia on mekanismi, joka valitsee sankareita ja jalostaa heitä. Seuraamme sitä kuusi miljoonaa vuotta ja alamme ymmärtää mitä sankarina oleminen tarkoittaa. Alamme kertoa tarinoita siitä.

Joten emme pyri ainoastaan geneettisesti dominanssihierarkiaan naisten välittämänä valintamekanismina, vaan myös tarinoiden avulla. Joten sanomme: ”Tuo henkilö on ihailtava”, ja kerromme tarinan hänestä. ”Tämä henkilö on ihailtava”, kerromme tarinan. ”Ja tämä henkilö on ihailtava.” Ja samaan aikaan puhumme ihmisistä, jotka eivät ole ihailtavia. Sitten ”ihailtava” ja ”ei-ihailtava” alkavat muodostua kategorioiksi.

Ja siitä saamme asiat kuten hyvän ja pahan.

Ja sitten voit alkaa kuvitella täydellistä ihmistä. Valitset kymmenen ihailtavaa ihmistä, ja yksi heistä on ”meta-ihailtava”. Hän on sankari, josta ajan myötä tulee uskonnollinen hahmo. Hänestä tulee pelastaja, messias, kun käsitteellistämme ideaalisen yksilön.

Ja lännessä olemme järkeilleet asian siten, että ideaalinen henkilö on se, joka puhuu totta. Se tarkoittaa sitä, että se on paras keino kiivetä ylös kaikkia mahdollisia dominanssihierarkioita. Vakaimmalla ja pitkäkestoisimmalla tavalla, se on läntisen kulttuurin johtopäätös.

Eli kun puhut postmodernistien vastustuksesta näitä klassisia miesrakenteita kohtaan…

Katso jakso #958 kokonaan:
Joe Rogan Experience #958 – Jordan Peterson

The Joe Rogan Experience -podcast:

Vikasietotilassa // On Safe Mode

Vikasietotilassa // On Safe Mode

En jaksa kääntää koko tekstiä, joten pähkinänkuoressa: olen fyysisesti, henkisesti ja teknisesti hetken aikaa vikasietotilassa. 🙂


I need to catch my breath.

Like, for the rest of the month. For the rest of the year. For a millenium.

Few weeks ago my faithful mid-2011 Macbook Air finally began to die on me. During these weeks the technical issues have been piling up, and I’ve been trying to fix them most of this week.

So, equipment-wise it’s not looking bright right now, both figuratively and literally. Figuratively, because I must have an external keyboard connected and the laptop needs to be connected to a power source all the time. Literally it’s not looking bright, since the screen is broken as well. The image often kinda freezes, making it impossible to work until the problem disappears for a while.

Each and every time after I’ve conquered all these challenges, it’s time to start up the damn thing. Except that it won’t even start up properly. The operating system (macOS X El Capitan) has somehow gotten corrupted, since everything functions extremely slow. I’m not used to washing all the dishes while waiting for an app to open.

As I’m typing this, I’ve just spent hours and hours trying to reinstall the operating system – surprise, surprise, all in vain due to an error.

After I solve one issue, another one pops up in no time. This means that for the time being, I have to manage with having the limited ’Safe Mode’ turned on my laptop. I also have to accept the reality that I don’t have a ”laptop” right now. And if you know me, you know what an catastrophe that is… me without my laptop has been pretty much an unseen sight since the beginning of the 2010’s.

I do have two desktop PCs, but they don’t have all the software I need for work. Plus they cannot connect to the Internet at the moment, since neither one of them supports Wi-Fi.

What a mess. But strangely enough, it’s actually the perfect timing for this. Let me tell you just why.

Mental Safe Mode: ON

Last weekend’s UFC event featured Diego ”Nightmare” Sanchez fighting Matt ”The Immortal” Brown. Brown knocked Sanchez out with an elbow from hell in the first. Congratulations to ”The Immortal” and mad respect for Sanchez, as he is a living legend and a true veteran of the sport. But he’s long past his prime and he should simply retire. Or, at least he shouldn’t be put against killers like Brown anymore.

Diego Sanchez is a perfect example of a declining fighter being too tough for his own good. I’ve just witnessed the severity of sudden brain trauma myself and let me tell you, it’s not something you want to mess with.

That fight made me think of work ethic, and my own stubborness. When it comes to work (if I’m all dedicated ’n’ stuff), my body fails physically WAY before my mind. I can record screaming extreme metal vocals or do coding for 72 hours straight, without sleep, pauses, or even food. I do have to clarify, that this feature of mine doesn’t (yet) include working out, and I don’t know anything about the persistence required for cage fighting to begin with. But I really DO know about not knowing when to stop, even after your physique tells you to. Even my equipment seems to quit before my mind will, for heaven’s sake!

I used to be proud of this ”workhorse” part of my personality, but not so much anymore.

Since I can’t even try to work efficiently at the moment, this is where I need to throw my hands up in the air. Just stop. To be honest, I’m not sure if I my mind could keep it together this time, either; after doing a little bit of work, I’ve began seeing spots again and I have also many other physical / psychosomatic symptoms of being extremely stressed out. If I continue like this, the wheels are soon going to fall off and I’m gonna drive straight into the wall of exhaustion – and avoiding that is my absolute number one priority and responsibility.

Back when at least I didn’t need an external keyboard for a laptop…

However it may sound, this ”sacrifice” was required in order for me to get things where they now are. I’m about to start manoeuvring my self-created, semi-virtual and seven-pointed media factory-esque ”KARHUNEN, INC.” warship, documenting all sorts of weirdness from supplying illegal drugs to parents of severely ill children to performing on metal music festivals and embarking on a masochistic crusade in cage fighting.

But I have to follow my own advice: take an objective look at things, and change your habits. Evolve. Improve. It’s just that I’ve been living so hectic lately, that I’m still not realizing the situation: the absolutely herculean groundwork for the next chapter regarding LOHARI.NET and KANNABISLIITTO.COM is done.

My brain and body are telling me: ”Stop, Tuomas, stop. The insane working schedule is over. Now it’s time to create those damn routines and balance you’re so desperately striving for.” But (especially unsustainable) habits die hard, my brain keeps telling me: ”You horse-headed coward, how dare you even think about giving up on doing more? Giving up on something, are you now a quitter? You can keep this pace, we both know you can.”

Shut your pie hole, mr. Cerebrum. Now it’s time for a screeching halt, and even celebrating a little. And then immediately entering the next phase. I just need a moment to take it easy, and to get the technical part of my workflow flowing asap, and I’m good to go.

Actually, I’m getting rather excited as I realize that it’s time to stop trying to survive with insane conditions and working hours. The Lohari (aka the ’Loch Ness’) monster has grown so such proportions, that it’s not possible for one person to maintain all of it. At least while trying to be a musician, soon-to-be cage fighter and a soon-to-be author simultaneously.

Now I need resources. I need to hire people. I need to negotiate a funding. These are uncharted waters for me, and conquering new areas has become my elixir vitae as of late. ”Onwards”, said the granma walking in 12″ snow.

On dusting off and re-engaging

My father’s recent death and my ongoing beef with Kuopio University Hospital (which is still escalating, by the way), on top of the insane amount of work with zero resources, took its toll and has made it impossible for me to exercise during the past months.

Okay, no biggie. I simply need to learn from the situation, make adjustments and keep on keeping on.

One of the main reasons why I’ve thrown myself into this chaotic madness – which once used to be a somewhat regular musician’s everyday life – is to learn to use the abovementioned workaholic ”gift” as a tool. And just like martial arts; to be used only when absolutely necessary. Not the other way around; not that it burns the candle from the both ends. The goal here is me going towards a balanced lifestyle and I haven’t exactly been following that path recently.

Like mentioned, I feel like crap. Feverish and exhausted, but yet it’s the perfect situation to learn, and to APPLY the lessons learned immediately. The more hardcore things get, the more there are opportunities and changes to learn, to grow, and to confront and process unpleasant things.

I’ll wrap this up by pointing out, that although I’m very much out of shape I’m more motivated and hungry than ever. I feel I have the world by the throat, and I’m not letting go until I succeed.

And oh yeah, haven’t been reading or watching movies lately, which is yet another indicator of the fact that I’m not really focused, nor grounded. Let’s get the good momentum rolling with little baby steps. Tonight, before sleepy time, I’ll force myself to pick up a book. And I want to see Stranger Things season 2 on Netflix and go to the cinema to watch the new Blade Runner movie.

This was the ”poor me, life is hard” complaining part. In a couple of days, I’ll write the ”so what are you gonna do about it?” part in a new post, to brief you on all the changes I’ve made by then. But now I’ll call it for the day and prepare to spend a calm, quiet, and a harmonious Saturday evening in my idyllic hideout…

Good night, don’t let the bedbugs bite.



PS. Missed seeing Blade Runner 2049 on cinema, as it’s not playing in theatres around here anymore. Shoot!


The King is dead, long live the King

The King is dead, long live the King

Now the long battle after the accident is over. You fought hard for almost two months.

Travel well, dad. I’m proud of you.

Rex mortuus est, vivat Rex!


R.I.P. Timo Olavi Karhunen (16 May 1949 – 10 September 2017)


Here’s two of his favorite songs we listened together right before the end:



Kohteina Fimea, KYS ja Savon Sanomat // Going to war against Fimea, KYS and Savon Sanomat

(Same article in English at the end of this post.)

Järjestelen tässä yläkerran makuuhuonetta uudelleen leffan pyöriessä taustalla. Huone alkaa näyttämään leffoista ja dekkarisarjoista tuttua näkyä; seinä on täynnä muistioita, kuvia, karttoja ja vaikka mitä lappuja.

Tällä hetkellä, ennen ratsuväen saapumista ja lisäresurssien saamista, minulla on todellisia vaikeuksia pysyä ajan tasalla ja organisoituna… mutta uskon, että tämä uusi menetelmä sekä iso muutos aikataulutuksessa auttavat asiaan. Tämän dekkariseinän avulla pystyn oleellisesti paremmin hahmottamaan kokonaisuudet ja osa-alueet, jostain syystä tietokoneen näytöllä tai paperilla olevat mind mapit eivät toimi minulle vaikka kuinka olen koittanut niitä käyttää.

Pysyn siis jotakuinkin kärryillä to-do -helvettini kanssa, mutta valitettavasti työ / vapaa-aika -mittasuhde on tyyliä ”ojasta allikkoon”. Kaiken kukkuraksi lähipiirissä tapahtunut vakava onnettomuus vie paljon aikaani ja voimiani. Lisäksi olen taas joutunut valvomaan öitä töiden parissa. Viime viikonloppu meni työkeikan ja Kuopio – Helsinki – Kuopio -ajomatkan merkeissä.

Jotta pysyn edes jollain lailla järjissäni, minun pitää nukkua kunnon yöunet tähän väliin. Alan purkamaan viestejä alkuviikosta, mutta en vielä tänään. Joten pahoittelut viiveestä viesteihin vastailussa… arvostan todella sitä, että jaksatte vielä odottaa hieman.

Kun työ ja vapaa-aika fuusioituvat

Olen verkostoitunut ahkerasti Suomessa, Euroopassa ja Yhdysvalloissa ja pääkohteeni on siis lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus Fimea, jota henkilökohtaisesti pidän rikollisjärjestönä. Fimean lisäksi Kuopion yliopistollisesta sairaalasta ja Savon Sanomista täytyy tehdä varoittava esimerkki muulle Suomelle. Ja A-klinikkasäätiön johtavasta ylilääkäristä, Kaarlo Simojoesta (lue lisää täältä).

Painetta muutokseen luodaan valtamedioiden, eduskunnan sekä kaltoin kohdeltujen potilaiden ulostulojen kautta – ja jos suinkin mahdollista, myös haastamalla KYS oikeuteen. Soitan seuraavaksi parille suomalaiselle asianajajalle ja parhaassa tapauksessa saan myös ulkomaisen lakitiimin käyttööni. Saa nähdä.

Omaan henkilökohtaiseen kohteluuni liittyen soitin tänään KYSin turvallisuuspäällikölle ja potilasasiamiehille. Seuraavaksi aletaan tutkimaan turvakameroiden tallenteita ja lukemaan lakia potilaan oikeuksista. Erikoismaininta ja papukaijamerkki päivystyksen ylilääkäri Tero Martikaiselle ja apulaisosastonhoitaja Minna Kauhaselle, jotka halusivat väkisin tulla tähän osallisiksi. Onneksi olkoon, pääsette mukaan jatkoon.

Se, että nämä sankarit eivät ottaneet varoituksiani tulevasta PR-katastrofista vakavasti, helpottaa asiaani todella paljon. Myrsky on siis tulossa KYSiin ja eritoten kipupolin erikoislääkäri Eeva Hallikainen-Pirskasen suuntaan. Hän suorastaan nauroi minulle keväällä mainitessani asiasta.

Hassuja sattumia, että Savo on Suomen ja Euroopan kannabisvastaisimpia alueita, Fimea muutti Kuopioon ja kuopiolaisprofessori Hannu Kokki on Euroopan lääkeviraston, Fimean ja THL:n konsultoima asiantuntija sekä osallisena Käypä hoito -suositusten tekemisessä.

KYS on jo saanut huonoa mainetta Suomessa, joten ajoitus on täydellinen. Tässä osviittaa KYSin päivystyksen toiminnan tasosta:

Hoitajat voivat tuntea olevansa lopussa, vaikka sairaala pyörisi kaikilla mittareilla mainiosti – ”Ovat niin pirun tunnollisia”

Isän luottamus päivystykseen romuttui – 6-vuotias odotti 7 tuntia, verikokeita ei otettu – tulehdus eteni munuaisiin

”Henkilöstön määrä ei ratkaise kaikkea” – KYS lupaa selvittää perusteellisesti päivystyksen tilanteen

Viime viikkoina olen itsekin saanut todella ala-arvoista ja epäasiallista kohtelua päivystyksestä, mutta pääasiallinen aihe ovat kymmenet kaltoin kohdellut kipupotilaat, jotka tavoitan potilasjärjestöni vertaistukiryhmän kautta. Moni potilas kokee tulleensa suorastaan kidutetuksi ”Kalso kakkosen” eli Hallikainen-Pirskasen toimesta. KYS rikkoo ihmisoikeuksia, potilaan oikeuksia ja lääkärin etiikkaa ja todisteena asiasta löytyy nauhoitettuja polikäyntejä, epikriisejä ja tulevia potilaiden ulostuloja.

Enkä suinkaan ole unohtanut rakasta SS-lehteä eli Savon Sanomia, joka väärinkäyttää valtaansa JSN:n journalistin ohjeiden vastaisesti. Päätoimittaja Seppo Rönkkö ja ”journalisti” Asta Tenhunen, teille on varattu kunniapaikka tässä tulevassa jupakassa. Näette pian, mitä tällä oikein tarkoitan. 😉

Olen valmistellut tätä kuukausikaupalla, ja tämän vuoden viimeinen neljännes tulee olemaan se ajankohta, kun mammuttimainen taustatyö alkaa kantamaan hedelmää. Olen täysin varma siitä, että yllämainituilla tahoilla – ja sinulla, rakas lukija – ei ole aavistustakaan siitä, mitä oikein on tulossa. Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa. Hehee.

Joten pitäkää silmät ja korvat ja televisiot ja radiot auki lähikuukausina, sillä on jo korkea aika tuoda Suomen terveydenhuollossa ja valtamedioissa vallitseva korruptio esiin ja julkisuuteen.





Rearranging furniture with a movie playing in the background. I’m making the living room upstairs into that place you see in movies and detective shows, with walls full of pinned notes, photos, maps and memos.

At the moment, until the cavalry arrives and I get more resources, I’m struggling hard with staying organized… but I think this new method along with a big change on my weekly scheduling will really help. It’s essentially better for me to visualize the big picture this way, instead of staring at some mind map software on a computer screen.

But alas, work / rest ratio-wise it’s ”out of the frying pan and into the oven.” I’m already drowning on work and on top of that, the severe accident of a close relative is taking a lot of my time and energy. I’ve also been staying up some nights working, again. Last weekend I had a work gig in Helsinki, which meant over 1,000 km of driving.

In order to stay somewhat sane, I need to sleep a good 8–10 hours now. So bear with me, I’ll catch up with the message inferno asap, but not tonight. Just give me a few days.

Thanks, I really, really appreciate the patience.

Merging work and personal life

I’ve been networking a lot in Finland, Europe and the States and the main target is the Finnish Medicines Agency Fimea. Personally, I consider Fimea a bloody criminal organization. But besides that, we need to cut the head of the hydra by making an example out of Kuopio University Hospital (KYS) and the local news paper Savon Sanomat. And also of A-Clinic Foundation’s medical director Kaarlo Simojoki (read more here).

Pressure will be created via mainstream media, the parliament, an army of mistreated patients and if possible, also via legal actions. Next I’m calling to two Finnish lawyers, and there’s also a possibility of getting an entire legal team from abroad to aid me.

Regarding my own personal beef with KYS, today I called the security chief and patient ombudsmen, and next we’ll start going through some security camera footage and studying the Act on the Status and Rights of Patients. Special mention goes to KYS emergency duty’s head physician Tero Martikainen and assistant head nurse Minna Kauhanen, who personally insisted to get involved. Well congratulations, you both made it to the semifinals.

The fact that these people didn’t take my warnings about the upcoming PR shit storm seriously is making my job a whole lot easier. But the storm is closing in on KYS and especially the Pain Clinic’s specialist physician Eeva Hallikainen-Pirskanen, who pretty much laughed at me this spring, when I mentioned what’s coming.

Kuopio and the entire Savo region are one of the most anti-cannabis areas in Europe, so it’s a funny coincidence that Fimea moved to Kuopio and our local professor Hannu Kokki is a consulted expert for European Medicines Agency, Fimea, and National Institute for Health and Welfare (THL), and also a part of creating the Current Care Guidelines (Käypä hoito).

I see KYS is getting bad press in Finland already, so the timing is perfect. Finnish speakers can read these recent news regarding the level of treatment in KYS emergency duty:

Hoitajat voivat tuntea olevansa lopussa, vaikka sairaala pyörisi kaikilla mittareilla mainiosti – ”Ovat niin pirun tunnollisia”

Isän luottamus päivystykseen romuttui – 6-vuotias odotti 7 tuntia, verikokeita ei otettu – tulehdus eteni munuaisiin

”Henkilöstön määrä ei ratkaise kaikkea” – KYS lupaa selvittää perusteellisesti päivystyksen tilanteen

Recently I experienced and witnessed this inapropriate and unethical treatment myself, but the main case are dozens of angry, mistreated chronic pain patients in Kuopio, who reach out to me through my patient organization’s closed peer support group. Many patients feel like they’re being tortured by Hallikainen-Pirskanen and I’ve seen her shockingly incompetent methods personally. We have recorded doctors’ appointments and other clear proof about KYS breaking human rights, patient’s rights and medical ethics.

And of yes, I have not forgotten about Savon Sanomat, who misuse their influence and systematically break the Council for Mass Media’s (JSN) agreements they claim to follow. Editor in chief Seppo Rönkkö and ”journalist” Asta Tenhunen, you’ll have a special place in this entire thing and you’ll see soon enough, what I mean. 😉

I’ve been preparing this for months, and Q4 of this year will be a blast as the huge amount of background work will come to fruitition. I’m absolutely sure that the abovementioned people – and you, dear reader – have absolutely no clue on what’s coming. Hehee.

Keep your eyes and ears and the TV and the radio open during the upcoming months, for it’s about time to shed light on the corruption within the Finnish healthcare system and journalism.



Torin kärpäsistä

Pakene, ystäväni, yksinäisyyteesi! Minä näen sinut suurten miesten melun huumaamana ja pienten piikeillään pistelemänä.

Missä yksinäisyys lakkaa, siinä alkaa tori; ja missä tori alkaa, siinä alkaa myös suurten näyttelijäin melu ja myrkyllisten kärpästen surina.

Pakene, ystäväni, yksinäisyyteesi: minä näen sinut myrkyllisten kärpästen pistelemänä. Pakene sinne, missä tuima raikas tuuli puhaltaa!

Pakene yksinäisyyteesi! Olet elänyt liian likellä pieniä ja viheliäisiä. Pakene heidän näkymätöntä kostoansa! Sinua kohtaan he eivät ole muuta kuin kostoa.

Älä nosta enää käsivarttasi heitä vastaan! Heitä on lukemattomia, eikä ole sinun osasi olla kärpäsviuhka.
Myrkyllisten kärpästen uuvuttamana minä sinut näen, sadasta kohdasta verille raavittuna minä sinut näen; ja ylpeytesi ei tahdo edes olla vihoissaan.

Verta he haluaisivat sinusta kaikessa viattomuudessa, verta himoitsevat heidän verettömät sielunsa – ja sentähden he pistävät kaikessa viattomuudessa.

He surisevat ympärilläsi myös sinun ylistystäsi: tungettelevuutta on heidän ylistyksensä. He tahtovat likelle sinun ihoasi ja sinun vertasi.

Pakene, minun ystäväni, yksinäisyyteesi ja sinne, missä puhaltaa tuima raikas tuuli. Ei ole sinun osasi olla kärpäsviuhka. –

Näin puhui Zarathustra.

Day 66: Entering the next phase

Day 66: Entering the next phase

Two months of MMA / life-change challenge have passed, the summer is here and I’ve got a lot to say and even more to do. So let’s cut to the chase.

The photo on the left is from summer 2009, when I was sunburnt in Rome and in moderate shape. The one on the right is from last Monday, as I’m upping my tan game here in Finland, with strength and endurance levels of Montgomery Burns from The Simpsons. Weight is approximately the same in both photos.

Here are the extremities regarding my weight during the time between these pics:

  • Lowest weight was 72 kg (159 lbs) in 2010, when I was in South-East Asia
  • Highest weight was way over 100 kg (220 lbs) ca. 2013, when I lived in Sweden
  • At the beginning of 2017 I still weighed over 90 kg (198 lbs)

As you can see, it’s been quite a rollercoaster. Now the circle has closed and I’ve made a life-long commitment towards balance and well-being.

My first goal with this total life & body transformation was to get in ”summer shape” and to burn fat – getting below 80 kg to feel more like myself again, and to actually start already getting closer to fight weight. Since I was so low on energy while doing this, I kinda got two birds with one stone by using these weeks in June solely on work, work, work and fasting, fasting, fasting.

Results followed, and now my weight is 78,1 kg (172 lbs) and phase 1 is thus completed. On day one, 66 days ago, I still weighed 87,3 kg so I dropped over 9 kg (20 lbs) in two months and something like 12 kg (26 lbs) in less than six months – Gagoosh!


With results, I don’t mean just the fat-burning. I’ve been silent for the past few weeks because past month was an exception, and nothing really happened with my MMA quest except me doing insane fasting. Certain critically important things took all my attention as I moved to ”phase 2” with my cannabis work as well. Now it is done and the big pieces are moving in Finland’s cannabis scene. You’ll all see what I mean later this year.

Off we go with new goals and new results. My little side project along with actual MMA training and gaining functional strength is to increase muscle mass specifically on these areas:

  • Deltoids (the most important)
  • Triceps
  • Trapezius (and latissimus dorsi)

But the absolute main goal is to learn how to fight, and I’ll start technical training and increasing the amount and intensity of my workouts immediately. My diet for now is mostly ketogenic and vegan/vegetarian with some exceptions. I’ll talk more about all these topics soon via other blog posts and videos.

(To save my precious time, I’ll try to write as little as possible and document everything through my YouTube channel and live Periscope broadcasts.)

But enjoy the summer dude, remember?

Once a month, to celebrate and to take a break from the ascetic discipline, I’ll allow myself to eat anything I want. (I had a super feast in France, but that doesn’t count now heheh.) This time I got all sorts of candy and carbs, but I didn’t really enjoy devouring them at all. No, I don’t need comfort food anymore, it’s been a mere survival mechanism for me in the past months. Now I want to start building my body and exploring my limits.

But if I want to stay this active with my projects and AVOID ANY NASTY BURN-OUTS, I also must rest.

First I was supposed to rest a few days after returning from the near-epic French invasion. Well, that ”rest” turned out to be two weeks of non-stop work with double speed and five nights without any sleep. Last weekend I tried to have a regular weekend but no, still waiting for a moment to rest.

Today and tomorrow I’m taking it as easy as possible and I’ll focus on recharging my batteries. Just doing some pleasant tasks like editing videos from the past weeks and uploading them on YouTube. As a serious workaholic I know I won’t be able to stay away from LOHARI.NET (the brand-new 3.0 version is quite cool, I must say!) but I’ll only work on something fun like making new graphics. And I’ll stop working early, sleep late and all that good relaxing stuff.

That’s it for now. Keep on keeping on, you’ll hear from me fairly soon again!

”To live is to suffer, to survive is to find some meaning in the suffering.” –Friedrich Nietzsche

–Slim T.

Pin It on Pinterest