Taas Suomessa ja Savon maaseutumaisemissa. Tänään olen penkonut Ruotsista viime viikolla tuomiani muutto- ja tavaralaatikoita. Olen uudelleenjärjestellyt irtaimistoa niin, että luovun melkein kaikesta: mukanani kulkevien tavaroiden lisäksi pakkaan nostalgiaa nostattavaa täytettä muutamaan banaanilaatikkoon, ja hautaan luurankoni tänne suvun maille.

Vältin itselleni tutun aikataulutuksellisen sudenkuopan ja aloitankin aktiivisen treenaamisen vasta kuun vaihteessa eli ensi viikon torstaina, 1. syyskuuta 2016. Loppukuun käytän viimeisen hengähdystauon pitämiseen ennen koitoksen alkua, kyseisen koitoksen etukäteen suunnitteluun, tavaroiden pakkailuun ja muutenkin kiireisen syksyn valmisteluihin. Otan nyt viikolla myös joogan ja meditoinnin jälleen osaksi rutiinejani, ja alan tekemään syyskuun lähetessä myös kevyttä kardioliikuntaa. Jospa ensi viikolla pystyisin jo treenaamaan suht kovaa ilman isoja revähdyksiä tai sydänkohtausta.

Kuten editoitavakseni päätynyt ”Behold a Shadow Goddess” -musiikkivideokin, myös tämä vapaaotteluprojekti on viivästynyt monta kertaa. Liian monta.

Mutta surprise, motherfucker! Nytpä tuntuukin tosi päheältä olla siinä pisteessä, ettei MIKÄÄN voi enää tulla minun ja rakkaan vaparini tielle. Ei mikään.

Viime vuodet pähkinänkuoressa

Tarkoitus tällä kirjoituksella on kannustaa sinua positiivisiin muutoksiin elämässäsi, mutta narsistiseen tyyliini jankutan ensin lisää omista asioistani. Koska otsikossa mainitsemani pointin havainnollistamiseksi haluan seuraavaksi kiteyttää viime vuodet lyhyesti (ja koska en halua viskata sinua liian isolla tekstimöhkäleellä), teen tästä kaksiosaisen kirjoituksen jonka seuraavan osan julkaisen huomenna.

No okei, myönnettäköön että ehkä itsellenikin on mieluisampaa kirjoittaa tämä useammassa osassa. Mutta mennään:

Innostuin vapaaottelun eli MMA:n seuraamisesta toden teolla loppuvuodesta 2012 ja heti tammikuussa 2013 tein päätöksen siitä, että haluan alkaa harrastamaan lajia ja käydä lopulta ainakin yhden oikean ottelun häkissä.

Tämän päätöksen tehtyäni ja (silloin vasta-avatussa) Allstars Training Centerissä Tukholmassa treenaamisen aloitettuani, elämässäni alkoi silloisen avopuolisoni vakavan sairastumisen myötä varsinainen vastoinkäymisten vyyhti. Alkuvuosi 2013 meni lähes päivittäisissä sairaalavierailuissa ja keikkareissuilla välilaskujen aikana sairaalaan soitellessa. Hoidin usean ihmisen asiat ja olin niin väsynyt, että lopulta nukuin useasti itsekin sairaalaosastolla viereisellä tyhjällä sängyllä, koska sairaanhoitajat eivät raaskineet minua herättää.

Tämä kaikki yhdessä toimistotyön ja tiiviin keikkailun kanssa johti siihen, että virtaa oli juuri ja juuri tarpeeksi saadakseni hilattua itseni jotenkin keikkapaikoille ja festarialueille. En osannut oikein puhua asiasta edes bändikavereilleni, ja pitkän aikaa keikkailu menikin niin, että häivyin suoraan lavalta mahdollisimman nopeasti hotelliin peiton alle. En pystynyt olemaan ihmisten ilmoilla lainkaan.

Väsähdin kotona odottavaan 24/7 -hoitosuhteeseen ja kaikkiin lukuisiin ottamiini työhommiin totaalisesti, ja huomasin auttamattoman myöhässä kuinka vähissä omat voimavarani olivatkaan. Sitten tuli pitkä sairasloma. Sitten otin loparit. Sitten talous alkoi kaatua. Sen jälkeen Euroopankiertue. Sen jälkeen sinkuksi. Sen jälkeen Pohjois-Amerikan kiertue… ja niin edelleen. Ja kuten asiaan kuuluu, totaalinen uupumus varjosti ikävästi myös noita muuten positiivisia tapahtumia.

"What about your books?" –Already read 'em.

”What about your books?” –Already read ’em.

Myös vapaaotteluhaaveeni jäi pahasti näiden asioiden jalkoihin ja jossain vaiheessa huomasin, etten ollutkaan Nietzschen julistama yli-inhimillinen salama vaan ihminen, jonka dominoista tekemä torni oli hyvää vauhtia kaatumassa – kuin Suomen kannabiskieltolaki konsanaan. Komeaviiksisen preussilaisen oppi-isäni teesit selkärangassani tajusin, että ainoa järkevä ratkaisu oli sysätä koko homma suosiolla ylösalaisin.

Näiden tilanteiden keskellä lähdin etsimään vastauksia luonnon vahvimmasta psykedeelistä, ja se muutti kaiken.

Ayah–– hups, aika rientää

Olen tainnut oppia jotain viime vuosien hektisestä ylisuorittamisesta ja liian täyteen ahdetun kalenterin seurauksista tuotteliaisuuteeni, sillä nyt lopetan kirjoittamisen tältä päivältä. Luopumalla turhista tavoitteista tämänkin kirjoituksen suhteen sädetän neuroosilleni hyväksi havaittua siedätyshoitoa.

Jatkoa seuraa huomenna, jolloin toivottavasti pääsen jo itse otsikon lupailemaan aiheeseen. Mañana mañana… 😉

Pin It on Pinterest