(Read this blog post in English here.)


Tervehdys KARHUNEN, INC. -kartanon länsisiivestä.

Isälleni sattunut onnettomuus viime heinäkuussa, sitä seurannut kahden kuukauden kamppailu elämästä teho-osastolla ja lopulta kuolema keskeytti viime vuonna aloittamani – ja jo ennen sitä todella, TODELLA pitkään viivästyneen – vapaaotteluhaasteeni. Jälleen.

Déjà-vu.

Mutta kuten viisaammat ovat sanoneet: sillä ei ole väliä, kuinka monta kertaa kaadut turvallesi, kunhan nouset aina yhden kerran enemmän ylös.

Heitetään tähän vielä ”Rocky III” -leffan legendaarisen ”Eye of the Tiger” -biisin sanoitusten rivit:

”Don’t lose your grip on the dreams of the past
You must fight just to keep them alive”

Tän unelman toteuttaminen on viivästynyt vuosilla ja se, että haluan tämän edelleen oikeasti tehdä, on vaatinut kamppailua sekä uhrauksia tässä sielumme ja unelmamme hitaasti tappavassa dystopisessa yhteiskunnassamme.

Joten matka kohti unelmaa eli MMA- eli vapari- eli häkkimatsia kohti jatkuu / alkaa jälleen, ja päivälaskuri nollataan vielä kerran. Ja nyt tämä katsotaan perhana loppuun saakka.

Sillä ei ole niin väliä, että olenko 100 % ottelukunnossa päivälleen uudenvuodenaattona 2018. Se on tietysti tavoite, johon tosissani yritän päästä mutta tärkeintä on se, että KESKEYTYKSIÄ EI ENÄÄ TULE, vaikka mitä sattuisi *koputtaa puuta*.

Toistan: vaikka mitä sattuisi.

Jos Murphyn laki seuraa minua viime vuosien tapaan, niin menkööt tässä sitten vaikka kymmenen vuotta, mutta uudestaan en näiden päivälaskureiden kanssa ala pelleilemään.

Koko hommassa on pohjimmiltaan kyse lapsuuden traumojen ja pelkojen kohtaamisesta ja kukistamisesta häkissä turpaan ottamisen muodossa. Ja pelkojen sekä oman jungilaisen varjopuolen kohtaamisesta yleensä. Ainoa oikea tapa tehdä tämä dokumentointi tulevasta eso- ja eksoteerisestä metamorfoosista on olla täysin avoin, rehellinen ja läpinäkyvä sen suhteen, mitä korvieni välissä liikkuu.

Ajatus itselleni aroista asioista avautumisesta julkisesti hieman pelottaa. Ja juuri sen takia tulen tämän vuoden kirjoituksissani avautumaan ja kertomaan tunteistani niin avoimesti kuin pystyn. (Antakoon tämä lisäammuksia niille yksilöille, joilla kuulemma on jonkinlainen persoonaani kohdistuva ad hominem -solvauskampanja käynnissä.)

Johdanto ohi, nyt asiaan.

Tämän hetken tilanne

Loppukesästä (eli isäni onnettomuudesta) lähtien olen ansiokkaasti tuhonnut sen pienen kunnonkohennuksen ja painonpudotuksen, mitä ehdin viime vuonna saada aikaan. Tällä hetkellä olen täysin ja totaalisen rapakunnossa henkisesti sekä fyysisesti, ja painoakin on taas hitusen liikaa.

Päivät lähtevät käyntiin joka ikinen aamu lamauttavan ahdistus- / pelko- / paniikkikohtauksen merkeissä. Syynä pitkittynyt ja kroonistunut stressi. Ja se stressi tulee pitkittyneen taloudellisen ahdingon lisäksi työstäni rankkojen aiheiden äärellä (yhteydenotot vakavasti sairaiden lasten vanhemmilta ja esimerkiksi terminaalivaiheen syöpäpotilaiden omaisilta, ja yritykseni auttaa heitä eri keinoin) ilman koulutusta tai työnohjausta.

Isoa osaa tässä näyttelee myös KYSin suorittamat useat, asianajajani mukaan laittomat toimenpiteet ja oikeuksieni, kuten fyysisen koskemattomuuteni rikkomiset kannabisammattini takia. Vieläpä sellaisilla hetkillä, kun yritin päästä katsomaan kuolevaa isääni teho-osastolla. Tilanne on edelleen laiton ja minuun käydään kirjaimellisesti käsiksi esimerkiksi silloinkin, jos käytän monisairasta äitiäni päivystyksessä verikokeissa.

Tämä asia menee käräjille ja lisää siitä tässä blogissa, Lohari.net -sivustolla, tammikuussa alkavassa City-lehden podcastissani ja erittäin todennäköisesti myös valtamedioissa. Pian.

Lyhyesti sanottuna: aistiärsykkeitä ja kriisejä kriisin päälle on tullut nautittua viime aikoina aivan liikaa.

Tästä johtuen matka ei ala tyyliin ”Upean motivoitunut olo ja tuntuu ihanalta liikkua, kylläpä tämä lähti täydellisesti käyntiin päivästä yksi alkaen! Ihanaa ihanaa haleja kaikille <3 XOXO". Ei… tässä on kyse siitä, että lähdetään nousemaan aivan pohjamudista, nietzscheläisen kuilun säkenöivän pimeyden pohjilta ja vieläpä ilman sitä tärkeintä ainesosaa eli sisäistä motivaatiokipinää. Ärsykkeillä seulaksi pommitetuilla aivoillani kun ei tällä hetkellä ole virtaa muuta kuin raahautua tekemään tätä ihan piruuttaan.

Kolikon kääntöpuolena tämä on täydellinen tapa aloittaa puhtaalta pöydältä; kontrasti nykyhetken ja tulevan joulukuun tilanteessani tulee olemaan sitäkin dramaattisempi. Ja kyllä se sisäinen palo tulee kuvioihin nopeastikin. Olen vain henkisesti vielä liian heikossa hapessa tällaisen äärimmäisen urakan lisäämiseen kaikkien muiden projektieni päälle. Hullu mikä hullu.

#bear #footprint #sweden #gnesta #karhu #otso #mesikämmen

A post shared by Tuomas Karhunen (@tuomaskarhunen) on

Tästä sainkin aasinsillan sen mainitsemiseen, että treenimyllytyksen syövereihin sukeltaminen sopii hyvin uuteen tapaani tehdä asioita: yli-innokkaan ja puolimaanisen riehumisen sijaan etenen nyt jokaisella työelämäni osa-alueella (tämä vaparihaaste, Lohari.net ja Kannabisliitto.com, musiikkihommat ja ensikirjan kirjoittaminen) hitaasti mutta tappavan varmasti. Kuin panssarivaunu, jota ei voi pysäyttää.

Minulla on niin monta rautaa tulessa että on ollut pakko taipua hyväksymään, että se saa riittää kunhan joka alue menee tasaisesti eteenpäin. Ja toistan vielä: keskeytyksettä. Sillä laillahan ne tulokset tulevat niin kielten opiskelussa, instrumentin soittamisen opettelemisessa, kuntosalilla ja oikeastaan kaikessa muussakin. Pienillä askelilla eteenpäin, niin aika ajoin havahtuu huomaamaan tapahtuneen kehityksen ja kovan työn tulokset.

Ensimmäinen viikko ja oman elämäni Revenant

Ensimmäinen viikko meni melkein kokonaan lomiltapaluujuttuihin ja energiat menivät lähinnä siihen, että en ryssisi tammikuun vegaanihaastetta jo alkumetreillä. Ruoan virkaa ovat siis toimittaneet aika pitkälti ainoastaan Saarioisten vegevalmispizzat.

Viime perjantainen tämän vuoden, tämän haasteen sekä viime viikon ensimmäinen ja ainoa ”treeni” havainnollisti itselleni järkyttävällä tavalla, että olen liioittelematta todellakin elämäni surkeimmassa fyysisessä kunnossa.

Kyseessä oli lyhyt, noin kahden kilometrin mittainen räpistely öisessä umpihangessa, eli pihalta rantasaunalle ja takaisin. Vaikka aavistelin, että nyt on mies kehnossa kuosissa niin silti järkytyin huomatessani, että piti kääntyä kesken matkan takaisin. Alta aikayksikön hengitykseni vinkui kuin DiCaprion Oscar-suorituksessa konsanaan.

Lisäksi olen tottunut ketogeeniseen ruokavalioon, mutta nyt tammikuun vegaanihaasteen aloitettuani tuttu aamiaisen väliin jättäminen johtikin verensokerin rajuun laskuun, joka yllätti pimeässä metsässä vaeltavan täysin. Paluumatka meinasi ihan oikeasti mennä välillä kontaten. Kerrassaan säälittävää.

Ainoa suunta on siis ylöspäin. Mutta sentään ponkaisin suoraan kellon soidessa aamuviideltä pimeään metsään rymyämään, enkä aamukahvejakaan ensin juonut. Jee.

Et ehkä usko, mutta artikkelin alussa oleva ”The Repenant: Matkalla vapaaottelijaksi” on Hollywood-dramatisointi lenkistäni (nimi on inside-läppä, sillä eräs rakkaan lapsenne useista lempinimistä on ’Repe’). Muutama teistä kenties arvasi tämän huomatessaan, että kasvojani on muutettu CGI-teknologialla muistuttamaan Leonardo DiCaprion pärstää.

Tässä aistiesi iloksi tositapahtuma eli kyseinen legendaarinen urheilusuoritus, johon ”The Repenant” -filmatisointi perustuu:

Viskelin tänne kuvituskuviksi postauksia Instagramista videolla mainitsemastani nälkäisen karhun lähikohtaamisesta noin 3-4 metrin etäisyydeltä. Tämä oman elämäni Revenant tapahtui helmikuun alussa vuonna 2014 asuessani Ruotsin maaseudulla Gnestassa:

Lukuisia karhun hyökkäysten kohteeksi joutuneiden ihmisten kertomuksia luettuani ja katsottuani (The Revenantin kuuluisasta kohtauksesta puhumattakaan), olen kehittänyt jonkinasteisen mesikämmenfobian. Tällä karhuasialla on syvempikin rooli tulevan vuoden muutosprosessissa, ja tämä vaparihullutus on myös osa isompaa elämänmuutoskampanjaani. Mutta näistä lisää hieman myöhemmin.

Ensimmäisen kuukauden plänäri

Tammikuu on pyhitetty:

  • Kadonneen fokuksen metsästykselle
    (mm. säännöllisen meditoinnin ja joogan muodossa)
  • Oikeutta eläimille -yhdistyksen tammikuun vegaanihaasteelle
    (joka toimii samalla pienenä detox-kuurina)
  • Kropan herättelylle hyötyliikunnan, kuten lumi- ja puutöiden parissa
    (à la Rocky IV)
  • Järkevän treeni- ja ravintosuunnitelman tekemiselle loppuvuotta ajatellen
  • Järkevän dokumentointitavan suunnittelulle
  • Olemattoman hapenottokyvyn parantamiseen
    (eli spliffien polttaminen saa luvan vähentyä radikaalisti)

Ekan viikon raportti oli tässä. Lisää kaikista toilailuistani Periscope-lähetyksissäni ja pian omalla YouTube-kanavallani alkavalla pelkästään treenaamiselle, ravinnolle, epigenetiikalle, motivaatiolle ja vapaaottelulle pyhitetyssä ohjelmassa.

Mukavaa vuoden toista viikkoa, palaan pian taas asiaan!

T.


VIIKKO 1, 2018

Paino viikon alussa: 86,7 kg
Ruokavalio: Vegaani (tammikuun vegaanihaaste)
Treeni: Yksi The Repenant -metsälenkki pimeässä metsässä umpihangessa

Pin It on Pinterest