Sunnuntaiyö. Nyt minun on pakko nöyrtyä sen karun tosiasian edessä, että hommia on niin paljon, että vaikka tekisin töitä seuraavat päivät tauotta ja nukkumatta, silti asiat kasautuisivat.

On niinsanotun rakenteellisen muutoksen paikka.

Hyvähyvä. Se pääni sisällä oleva pieni ukko, joka vastaa sisäisestä dialogista, oikein hykertelee ja hieroo käsiään yhteen.

Tällä kertaa teenkin asiat täysin päinvastaisella tavalla, ja täysin päinvastaisella periaatteella kuin yleensä, tuumin itsekseni. Huomaan saavani tästä päätöksestä jotain outoa itsevarmuutta.

En ole ehtinyt julkaista, viimeistellä tai edes kunnolla kirjoittaa muistiinpanoja vuoden kahdelta ensimmäiseltä viikolta. Kaavailemani täydellisyyttä hipova ”PÄIVÄ 1: Tässä superhypertehokas pelinavaukseni ja mahtavat fiilikset heti alussa ja treeni luistaa ja ravinto on kohdillaan ja olen valaistunut!” -avaukseni onkin mitättömän pieni määrä satunnaisia heittoja kahden viikon ajalta.

Tämä oli minulle, neuroottisesta perfektionismista kärsivälle työnarkomaanille, iso pettymys. Se miina, johon kävelin heti tammikuun ensimmäinen päivä, oli se, että ajattelin hoitaa ton treeniblogihomman kuntoon ”heti, kun tämä juuri käsillä oleva asia on tehty.” Toinen kriittinen virhe on yksi isoimmista viime aikoina havaitsemistani sisäisistä haasteista; rima minkään asian julkaisulle on niin korkea, että jo se itsessään latistaa ja saa lykkäämään asioita. Kun tietää jo etukäteen, että siihen yhteen pirun päivitykseen menee tolkuttomasti aikaa pelkästään siksi, että jäät viilaamaan epäoleellisia pikkuseikkoja. Ei. Pysty. Vain. Antamaan. Mennä.

Tämä blogi tulee olemaan eräänlainen henkireikäni ja turvapaikkani, sillä joudun kirjoittamaan tosi paljon ja haluan tähän vain avata sydäntäni ja purkaa tunteitani, orjallisen treenipäivittämisen seassa, enkä jaksa miettiä proosallista laatua pätkän vertaa.

Tökkäisen perfektionismiani ilkeästi vaikka saman tienkirjoittamallatajiunnanvirralla kirjoituss virheen. Enkä tuota lausetta korjaa. Hahaa neuroosi, haistapa huilu!

Yksi niistä monista viisauksista, joita minun tulee tämän vuoden aikana todella pohtia oman elämäni suhteen, on hieman itselleni sopivammaksi muokkaama:

“Älä odota täydellistä hetkeä aloittaaksesi. Ota tämä hetki, tee siitä täydellinen ja aloita nyt.”

Tämän todellisessa sisäistämisessä minulla on vielä paljon työmaata. Sitten mielessäni käväisee ajatus siitä, onko tämä ”uusi tapa” vain yksi mieleni valheista, joita se selviytyäkseen itselleen keksii? Kykenenkö näissä olosuhteissa, ja tämän hetken henkisillä resursseillani tekemään ne asiat, jotka olen pyhästi itselleni vannonut tänä vuonna tekeväni?

Kyllä. Tuleva vuosi sen tulee näyttämään. Sisimmässäni, sydämessäni tiedän jo nyt, että kaikki järjestyy kyllä.

I got this.

Pin It on Pinterest