JRE #958: Dominanssihierarkian psykologinen evoluutio

Tri Jordan Peterson on kanadalainen kliininen psykologi ja psykologian professori. Joe Roganin podcast-jaksossa #958 hän kertoo muun muassa dominanssihierarkian, sankarimytologian ja uskonnollisten hahmojen psykologisesta ja evolutionaarisesta synnystä.

Pidemmittä puheitta puheenvuoro tohtori Petersonille ja herra Roganille.


 

Peterson: Mutta esimerkiksi Vanhassa testamentissa israeliitit pyrkivät aina rauhaan Jumalan kanssa, eli he yrittävät elää joutumatta jatkuvasti säiden tai valloittajien armoille.

Rogan: Jotka he tulkitsivat ”Jumalan tahdoksi”.

–Kyllä, tietyllä tapaa kaiken heidän ymmärryksensä yli menevän. He ovat kyllä tätä hienostuneempia, mutta kaiken yli ymmärryksen menevän. He tavallaan käsitteellistivät koko olemassaolon, ja pyrkivät tulemaan toimeen sen kanssa.

Eräs heidän hypoteeseistaan oli, että ”voit neuvotella todellisuuden kanssa”. Ja tämä pitää paikkansa, mikä on tosi siistiä. Voit neuvotella todellisuuden kanssa osittain siksi, koska todellisuus, jonka kohtaat ajan kuluessa on osittain todellinen maailma, mutta osittain abstrakti sosiaalinen rakennelma. Voit neuvotella tulevan abstraktin sosiaalisen rakennelman kanssa koko ajan. Teet niin aina, kun teet lupauksen. Teet niin aina, kun uhraat jonkin asian toisen asian puolesta. Luovut impulsiivisesta houkutuksesta ja se antaa sinulle moraalisen palkkion, jonka voit lunastaa tulevaisuudessa.

Sitähän raha on, herran tähden. Havaitsimme tulevaisuuden jossain vaiheessa. Kuten sanoin, olimme simpansseja kauan aikaa sitten. Löysimme tulevaisuuden ja huomasimme, että kykenimme neuvottelemaan sen kanssa. Aivan kuin tulevaisuus olisi henkilö.

Se on uskomatonta. Ja osittain siitä syntyi käsite Jumalasta henkilönä. Asia tulisi kääntää toisin päin. Ajatus tulevan kanssa neuvottelemisesta tuli ajatuksesta, että Jumala oli henkilö. Koska käsite Jumalasta henkilönä syntyi ensin. Mutta se oli kehitysvaihe matkalla kohti edes kykyä pystyä sanomaan ”tulevaisuus”.

Olemme käyneet kuuden miljoonan vuoden matkan simpanssista tietoiseksi ihmiseksi. Eikä meillä ole aavistustakaan siitä, mistä nämä uskomattoman hienostuneet ideat tulevat. Kuten käsite uhraamisesta. Tiedätkö, kuinka paljon verta oli vuodatettu, ennen kuin ihmiset pystyivät uhraamaan abstraktisti? Tappamisen sijasta?

Meidän täytyi toteuttaa ajatus: ”Jumala nauttii siitä, että tapat jotain, koska hän tulee tyytyväiseksi verellä.” Meidän täytyi toteuttaa tätä, luoja tietää kuinka kauan, kaksikymmentä tuhatta vuotta? Sata tuhatta vuotta? Kunnes pääsimme lähellekään ajatusta siitä, että pystymme tekemään saman abstraktisti.

Joten katson näitä vanhoja tarinoita evoluutiobiologin tavoin. En yritä väheksyä niitä millään tavalla, koska siitä, mitä emme ymmärrä evoluutiosta, saisi tehtyä paksun kirjan.

Lisäksi uskonnollisessa fenomenologiassa on paljon sellaisia asioita, joista meillä ei ole hajuakaan. Kuten se, että enteogeeneiksi tai psykedeeleiksi kutsutut huumeet saavat aikaan mystisiä kokemuksia.

Kukaan ei tiedä, mitä siitä tulisi päätellä. Ne voi tietysti jättää noteeraamatta sanoen, että ”nehän ovat vain huumeita”. Mutta ihmiset ovat käyttäneet niitä, kuka tietää, viisikymmentä tuhatta vuotta? Sataviisikymmentä tuhatta vuotta? Psykedeelit saattavat olla kaikkien uskonnollisten ideoidemme lähde. En väitä, että ne ovat, mutta ne saattavat hyvinkin olla. Joten miksi meillä on kyky saada mystinen kokemus?

Kuka tietää?

Se liittyy ihailun tunteeseen. Samaan tunteeseen minkä saat, kun kuuntelet erityisen dramaattista musiikkia. Tai kun jokin asia liikuttaa sinua syvästi. Ja kun niskakarvasi nousevat pystyyn, tiedätkö mitä se on? Se on piloerektio. Sama asia, mikä tapahtuu kissalle, kun se näkee suuren koiran.

Se on pelonsekaista ihailua. Tunnet sen, kun ihosi menee kananlihalle musiikin takia. Karvasi nousevat pystyyn kuten kissalla, siis kaljulla kissalla.

Mitä päättelet siitä, että nämä enteogeenit jäljittelevät tarkasti ihmisen neurokemiaa?

–Ne todellakin tekevät niin. Siitä ei ole epäilystäkään.

Mutta mistä luulet, että se johtuu?

–Osa syystä on se, että jaamme yhteisen evoluutiopolun kaikkien syömiemme asioiden kanssa. Kuten kasvien ja sienten. Olemme kehitysopillisesti sidoksissa planeetan jokaisen elämänmuodon kanssa.

Esimerkiksi serotoniinilla on sama vaikutus hummereihin kuin ihmisiin. Jos niiden serotoniinitasoja nostetaan, hummerit nousevat enemmän pystyyn ja ne ovat halukkaampia taistella. Jos serotoniinitasoja lasketaan, silloin hummeri masentuu ja piiloutuu. Mieti sitä. Erosimme hummereista noin 350 miljoonaa vuotta sitten ja ne elävät vieläkin dominanssihierarkioissa.

Dominanssihierarkia on niin vanha. Se on puita ja kukkia vanhempi. Se on pysyvä.

Olemme kehittyneet hierarkiaa varten. Ja sen henki on Vanhan testamentin Jumala, ainakin osittain. Hierarkian henki. Joten nämä asiat ovat minulle ällistyttäviä, ja osittain siksi tutkin niitä. Mutta kaikki aivokytkentämme on ehdollistettu siihen. Naiset käyttävät dominanssihierarkiaa valitakseen kumppanin. Se on hyvin outoa, sillä ihmiset ajattelevat evoluution luonnonvalinnan näkökulmasta, melkein aina. Mutta seksuaalisella valinnalla on valtava rooli, joten heitän vähän hurjaa juttua tähän.

Tiedämme, että meillä on kaksi kertaa enemmän naispuolisia esivanhempia. joillekin tämä on vaikeaa mutta voit ajatella niin, että karkeasti sanottuna, jos jokaisella naisella olisi yksi lapsi ja vain joka toisella miehellä olisi lapsi. Joten miehillä on joko kaksi lasta, tai ei yhtään. Se on osapuilleen keskiarvo.

Jos olet mies, sinulla on kaksi lasta, kenties kahden eri naisen kanssa, tai nolla lasta. Jos olet nainen, jokaisella on yksi lapsi. Se on keskiarvo. Joten menestys on vaihtelevampaa miesten keskuudessa. Se on muuten hyvin yleistä myös eläinkunnan keskuudessa. Kysymys kuuluu, kuinka naiset valitsevat kumppaninsa?

Toisin kuin naarassimpanssit, naiset parittelevat valikoiden. Kiimassa oleva naarassimpanssi parittelee kenen tahansa uroksen kanssa. Dominoivat urokset parittelevat todennäköisimmin mutta se johtuu toisten alistamisesta, ei naaraan valinnanvapaudesta. Naiset käyttävät valinnanvapautta. Ja se on eräs asioista, jotka erottivat meidät simpansseista.

Mutta kuinka naiset tekevät sen? He katsovat miesten dominanssihierarkiaa, jossa miehet kilpailevat. Voisi sanoa, että he kilpailevat vallasta. Mutta se on aika vääristynyt tapa tarkastella asiaa. He kilpailevat pikemminkin vaikutusvallasta. He kilpailevat johtajuudesta. Joten tavallaan hierarkian huipulla olevat miehet ovat toisten miesten valitsemia. Tietysti on raakalaisia ja saalistajia, mutta puhun keskiarvosta ajan saatossa. Miehet ikään kuin järjestäytyvät, ja vaikutusvaltaiset miehet nousevat huipulle ja naiset valitsevat heidät.

Mietipä sitä. Se tarkoittaa, että miljoonien vuosien ajan, jonka dominanssihierarkia tuossa muodossa on ollut, sanotaan, että siitä lähtien, kun erosimme simpansseista kuusi miljoonaa vuotta sitten miesten dominanssihierarkia on se ympäristö, joka työntää parittelevan uroksen huipulle. Eli mies, joka esiintyy dominanssihierarkiassa on se, joka todennäköisimmin jättää geneettisen jäljen.

Eli miesten dominanssihierarkia on valintamekanismi, joka välittyy naisten kautta.

Se tarkoittaa sitä, että kun olemme kulkeneet kuusi miljoonaa vuotta ajan halki, miehet eivät ainoastaan ole sopeutuneet dominanssihierarkian olemassaoloon, vaan myös kykyyn kiivetä sitä ylös. Ja se on yksilön keskeinen henki, jossain mielessä. Yksilö on se, joka voi siirtyä ylös dominanssihierarkioissa. Se on silmä pyramidin huipulla, mikä on valittu sinne. Seurauksena tulemme jatkuvasti paremmiksi, kulttuurin välittämistä biologisista syistä johtuen, dominanssihierarkioiden kiipeämisessä, jotta voisimme jättää geneettisen jäljen. Se on tapahtunut ihmisille.

Kuvittele, että sitä on tapahtunut kuusi miljoonaa vuotta. Ja että olemme alkaneet tarkkailla sitä, koska olemme uteliaita otuksia. Yritämme jatkuvasti selvittää, keitä oikein olemme. Ja tarkkaillessamme sitä, olemme alkaneet kertoa tarinoita hierarkiaa kiivenneistä ihmisistä. He olivat sankareita.

Siitä sankarimytologia sai alkunsa. Ja suurin sankari oli se, joka meni ja tappoi käärmeen. Luonnollisesti, sillä se tyyppi oli kuule suuri sankari. Ehkä jo silloin, kun elimme puissa, hän oli sankari. Joten suuri sankari on se, joka tappaa lohikäärmeen, ottaa kullan, tuo sen yhteisöön ja jakaa sen. Hän myös kiipeää ylös hierarkiassa.

Hän todennäköisimmin löytää neitsyen, sillä pelastat neitsyen lohikäärmeen kynsistä ja saat hänet. Eli dominanssihierarkia on mekanismi, joka valitsee sankareita ja jalostaa heitä. Seuraamme sitä kuusi miljoonaa vuotta ja alamme ymmärtää mitä sankarina oleminen tarkoittaa. Alamme kertoa tarinoita siitä.

Joten emme pyri ainoastaan geneettisesti dominanssihierarkiaan naisten välittämänä valintamekanismina, vaan myös tarinoiden avulla. Joten sanomme: ”Tuo henkilö on ihailtava”, ja kerromme tarinan hänestä. ”Tämä henkilö on ihailtava”, kerromme tarinan. ”Ja tämä henkilö on ihailtava.” Ja samaan aikaan puhumme ihmisistä, jotka eivät ole ihailtavia. Sitten ”ihailtava” ja ”ei-ihailtava” alkavat muodostua kategorioiksi.

Ja siitä saamme asiat kuten hyvän ja pahan.

Ja sitten voit alkaa kuvitella täydellistä ihmistä. Valitset kymmenen ihailtavaa ihmistä, ja yksi heistä on ”meta-ihailtava”. Hän on sankari, josta ajan myötä tulee uskonnollinen hahmo. Hänestä tulee pelastaja, messias, kun käsitteellistämme ideaalisen yksilön.

Ja lännessä olemme järkeilleet asian siten, että ideaalinen henkilö on se, joka puhuu totta. Se tarkoittaa sitä, että se on paras keino kiivetä ylös kaikkia mahdollisia dominanssihierarkioita. Vakaimmalla ja pitkäkestoisimmalla tavalla, se on läntisen kulttuurin johtopäätös.

Eli kun puhut postmodernistien vastustuksesta näitä klassisia miesrakenteita kohtaan…


Katso jakso #958 kokonaan:
Joe Rogan Experience #958 – Jordan Peterson

The Joe Rogan Experience -podcast:
youtube.com/user/PowerfulJRE

Interstellar, Arrival and BD band rehearsals

Interstellar, Arrival and BD band rehearsals

So, you bothered to click the FB link. I’ll shamelessly use this opportunity to mention that this week I’ll finally start blogging here about the aspirations in my life – which are numerous and mostly related to cannabis, band stuff, MMA, training, nutrition and writing. This website will thus become active again, in both Finnish and English, so I encourage you to check back again later this week. 😉
 
Joyous after a good TRUE BLACK DAWN rehearsal weekend in colorless Helsinki. Also saw ARRIVAL (2016) with my hosts Ville and Annika (thanks for the hospitality, the both of you!). I was so surprised by this movie, that I simply have to say a few words about it, partly in relation to another surprise few years back: INTERSTELLAR (2014).
 
Along with the ingenious masterpiece, which Interstellar in my opinion is, Arrival is almost the only audiovisual work of art which has elements resembling some my own experiences under the influence of nature’s strongest psychedelic drug.
 
(Even at its best, a movie can only be a mere shadow of those experiences, of course. INCEPTION (2010) is another rare example of a movie with this ”flashback” effect on me.)
 
Interstellar is simply put the perfection of not only Nolan’s previous work, but that of Hans Zimmer’s as well. Both are beautifully showing how it’s done via the ”less is more” approach. Zimmer uses ballsy minimalistic solutions to nod towards his trademarks so elegantly, that I’m just left dumbfounded. Perhaps worth mentioning is the fact that they began making the screenplay by first letting Zimmer compose music based on the premise of the movie. Then they kinda built the script around the music.
 
To my big surprise, Arrival rose to this same, ”bigger than the sum of its parts” league. The screenplay, soundscape, dialogue, filming, acting performances and CGI are all top notch (just one very minor ”hmmmmm” thing with the protagonist’s reasoning). Little trivia with this one, too: the beautiful theme song, ”On the Nature of Daylight”, is also used in a similar fashion on Scorsese’s SHUTTER ISLAND (2010).
 
I think the critique I’ve read about Arrival is largely just disappointment for people who wanted to see a more action-based sci-fi flick, and didn’t read anything about Arrival before going to the movie theatre. I feel a temptation to say my opinion on ie. STAR WARS movies, but I managed to harness the strength to resist the urge and I’ll hold my peace. 🙂
 
Like its ’predecessor’ Interstellar, Arrival is film making at its finest with themes of love, connection, loss and the non-linear nature of time. Both movies are also beautiful ways of portraying a glimpse of true reality – the cosmic and acosmic Mother, that is – via Einstein, quantum mechanics and character-driven drama.
Regarding my upcoming new band, Satyricon cover and the Queen of Souls

Regarding my upcoming new band, Satyricon cover and the Queen of Souls

Balls deep in Morricone-ish choirs and orchestral bass drums! I wonder if my clean vocals actually sound good, or if it’s that my ears are fucked up due to listening to my own singing for too many hours now… well, at least I know that the goddamn drum sounds are killing it.

I’ve decided to start a brand-new band by finishing the song “River of Wailing Gods”, which I originally wrote for Jess and the Ancient Ones. We even haphazardly recorded it in the studio, but it was never finished nor published.

To re-grasp my demo recording workflow, to practise my clean vocals for this new band, and just to have fun with music, I’ve also been recording a cover version of the Satyricon song ”Phoenix”. A great track, they abso-fucking-lutely nailed it.

Although I’ve performed a lot of cover songs in the studio and on stage, and although I immensely enjoy it, I’ve never actually felt a compelling need to release one myself. But it just so happens, that I relate to this Phoenix / Queen of Souls concept so much, that a thought popped in my dome: would ’River…’ and ’Phoenix’ (see what I did there?) make an elegant two-song single?

I’m not sure how I’d feel about starting a new bad with a cover song, but hey, even HIM did it hahah! 😀

Dunno. Who cares. I’ll either a) publish Phoenix on YouTube separately as my own tribute, b) release it via this new band, or c) I’ll just enjoy the shit out of it myself and keep it as a personal puja, or something. Let’s see how this thing plays out, I’m sure the right choices come naturally as these two songs are getting ready.

I also have a funny idea to paint portraits + lyrics of both songs, to accompany the listening experience. As an ardent devotee of the acosmic Shadow Goddess (personified by Kali, Lilith, Coatlicue, Shakti, Hel, Ereshkigal and many more), I’d like to make the Phoenix painting kinda similar to the original, but with a feminine principle being portrayed instead of this horned Nordic hunk.

Here’s the original artwork before its planned sex change operation:

satyricon-satyricon

I challenge mr. Sebastian Bach to a friendly boxing match (for calling me a pussy)

I challenge mr. Sebastian Bach to a friendly boxing match (for calling me a pussy)

Let’s just put it out there: I hereby invite mr. Sebastian Bach to a friendly contest.

Dear Mr. Bach. Since you appeared straight outta nowehere on my FB artist page, calling me a pussy for a reason still unclear to me, I’d be glad to let you demonstrate me being a pussy by sparring with me–even for a tiny bit–in the cage or in the ring.

Screen Shot 2016-05-06 at 15.06.38

Although I get it that your beef is with my friend Don from The Great Southern Brainfart, and not with me, here’s a good chance for you to redeem yourself in front of the music world and put your money where your mouth is. We could just spar with boxing rules, instead of MMA (my preferred weapon of choice) to make it more approachable if you’re not comfortable with mixed martial arts.

We can arrange a time and place that’s suitable for you, so that you’ll have time to prepare should you want to. But even with my humble novice skillset, I bet I’d drop you like a bad habit. Unless I am indeed a ’pussy boy’, like you claim. 😉

This would be an absolute honor and a pleasure for me; to stick up for my friend, and to underline the fact that although I’m not that (read: at all) familiar with your releases, mr. Bach – I’m actually a huge fan of Beethoven.

 

Yours sincerely,
Tuomas

PS. I’m a bit short from 5″11 and from what I quickly googled, you’re about 6″3. So you’d have height (and most likely also a notable reach) advantage… and I’m far from athletic, muscular, or even being in shape at the moment. All this is completely fine by me, and we wouldn’t count these as any kind of ”unfair advantages” or excuses, in case I’d get exposed as a pussy. I’m just merely trying to persuade you to actually consider; this might not be such a bad idea. Perhaps exactly because the idea is completely crazy and unheard of.

My FB post with Mr. Bach’s surprising verbal attack towards me, a fellow musician:
https://www.facebook.com/tuomaskarhunen/posts/879978078779519

This whole incident with mr. Bach and my brother Don:
http://www.metalsucks.net/2016/05/04/baz/

In Finnish tabloids (in Finnish):
http://www.iltalehti.fi/viihde/2016050521519922_vi.shtml

A spontaneous blog post about a random thought

A spontaneous blog post about a random thought

Been thinking quite a lot about people’s tendency to pile up and appoint extra projects, responsibilities and expectations to others, without their consent.

(Inner) energy-wise, it’s a cruel world. Under the surface there’s a constant battle going on, a fight for attention and energy, and almost all of us are being ”vampirized” of our life-force, time, focus and happiness to some extent, without even noticing it. There are certain psychological and behavioural patterns which are creating this in a very subtle fashion.

Simply by being polite, you are signaling to certain people that you’re at their disposal. Simply by replying to a stranger’s message with thought – even if you’re clearly trying to close the topic nicely – you’re signaling to certain people that you wish to know that stranger’s whole life story and that you are open for a deep discussion about whatever they are writing about.

When you notice all of the sudden that you’re spending a lot of your time worrying about someone else’s personal problems, and when you realize that you don’t even know that person at all, a dilemma arises. Reply and you’ll get another, even longer message which is waiting to be replied to, demanding your time and attention. Don’t reply, and you are being rude and inconsiderate. Either way, you’re stuck in a limbo of ever-increasing pressure from an ever-increasing amount of people (mostly strangers to you) who are expecting you to put some quality-time aside and spend it with them.

At its worst, your day can be shadowed by guilt, stress and obligations about things totally irrelevant to you; things you have not agreed to add on your to-do list.

So, my advice to fix or avoid this?

I offer none. This was just an observation and a note to myself.

T.

PS. Okay, okay! Personally, I know I simply have to learn to say ’NO’ faster, with more confidence, with less hesitation and less guilt. 🙂

Pin It on Pinterest